Hiilineutraali Suomi

Pääministeri on julistanut, että Suomi leikkaa hiilidioksidipäästöjä 80-95 prosentiia vuoteen 2050 mennessä. Hienoa! Tosin jäämme kakkoseksi Ruotsille, jossa koko maa julistettiin hiilidioksidineutraaliksi. Heidän tavoitevuotensa oli 2020. Ruotsalaiset eivät tule tavoitettaan saavuttamaan. Entä miten käy Suomessa?

Julistukset ovat sinänsä miellyttäviä. Matti Vanhanen ei ole vuonna 2050 vastaamassa lupauksistaan. Samalla kun pidetään julistus sopivan epämääräisenä, ilman että todella kerrotaan mitä päästövähentymät tarkoittavat käytännössä, kaikkien on helppo yhtyä tavoitteeseen.

Mitä tavoitteet tarkoittavat käytännössä? Riittääkö, jos alan kulkea oman auton sijasta bussilla? Tai ennenkaikkea, riittääkö jos joku muu tekee niin?

Vaikutukset ovat todella kauaskantoisia ja moninaisia. Tietysti tekniikkaa kehittämällä voidaan päästöjä vähentää, mutta ei ole vastuullista perustaa tulevaisuuden lupauksia sellaisten tekniikoiden varaan, joita ei ole olemassa.

Suuren osan Suomen energiasta kuluttaa teollisuus, ennenkaikkea raskas teollisuus, joka elää viennin varassa. Teollisuus täytyy ajaa alas. Samalla katoaa luonnollisesti melkoisesti vaurautta työpaikoista puhumattakaan. Suurteollisuus elättää suurta osaa maamme PK-sektorista, joka myös joutuu lopettamaan. Seurauksena on pysyvästi alentuva työllisyys tai vaihtoehtoisesti siirtyminen muiden elinkeinojen pariin. Ainakin puheet työvoimapulasta voidaan unohtaa.

Rakennusten lämmitys aiheuttaa suuren ympäristökuorman. Asuinrakennuksia ei voi jättää lämmittämättä. Ne voidaan tietysti eristää paremmin tai pitää viileämpinä. Eristyksen suhteen nykyaikaisessa rakennuskannassa on vain vähän säästettävää. Ihmiset voidaan kuitenkin pakottaa asumaan kerrostaloissa omakoti- ja rivitalojen sijaan. Kakkosasuntojen lämmityksestä voidaan luopua. Niitä ei tietenkään tarvitsekaan lämmittää, koska niihin kulkeminen edellyttää energian kuluttamista liikkumiseen. Asumisväljyys, joka on eurooppalaisittain suhteellisen vaatimaton, voidaan toki pudottaa vuosikymmenten takaiselle tasolle. Käytännössä koko Suomen väestön voisi asuttaa Kehä kolmosen sisäpuolelle kerrostaloihin.

Liikenteen energiankulutus on merkittävä. Teollisuuden alasajon myötä kuljetusten tarve ja työmatkaliikenne loppuu. Lisäksi tiivistyvä yhdyskuntarakenne vähentää merkittävästi liikkumisen tarvetta ja mahdollistaa tehokkaan joukkoliikenteen. Lisääntyvä vapaa-aika toisaalta lisää liikkumisen tarvetta. Sanomattakin on selvää, että lomamatkat ulkomaille ovat pannassa. Kotimaassakaan ei ole aution maaseudun ja kylmien loma-asuntojen vuoksi mitään mieltä matkustaa.

Maatalouteen ja ruokahuoltoon kuluu myös energiaa. Kemiallisten lannotteiden energiantarve on huomattava. Siirtyminen luomuviljelyyn poistaa lannoitetarpeen. Samalla valitettavasti satoisuus pienenee ja elintarvikeomavaraisuus heikkenee. Tuontielintarvikkeista on luovuttava. Ulkomaiset hedelmät ja vihannekset jäävät pois ruokapöydästä. Talvet eletään pääasiassa lanttu- ja naurisdieetillä.

En haluaisi asua vuoden 2050 Suomessa, jos se näyttää tällaiselta. Kannatan vastuullista ympäristöpolitiikkaa, jossa samanaikaisesti ympäristön kehittämisen kanssa huolehditaan hyvinvoinnista ja talouskasvusta. Sen sijaan, että julistetaan epärealistisia tavotteita olisi tärkeämpää pohtia mitä toimenpiteitä pitää tehdä päästöjen saamiseksi kuriin.

Väärillä tiedoilla energiaa säästämään

Muutaman vuoden kuluttua aion viedä innovaatiopalkinnot mullistavalla valaistuskeksinnöllä. Lamppu, jonka käyttämä energia voidaan hyödyntää tilojen lämmityksessä, syttyy nopeasti, on edullinen valmistaa eikä sisällä myrkyllisiä aineita kuten elohopeaa. Liian hyvää ollakseen totta? Ei suinkaan, kyseessä on Thomas Edisonin 1878 kehittämä hehkulamppu.

Hehkulamppujen kieltäminen ja korvaaminen ns. energiansäästölampuilla on surullinen esimerkki siitä kuinka päätöksentekijämme ovat johdateltavissa tekemään virheellisiä päätöksiä. Julkisuudessa on kehuttu energiasäästölamppuja ja niiden alhaista energiankulutusta ymmärtämättä, että lamppujen käyttämä energia menee pääosin rakennusten lämmitykseen. Kaikki lamppuun menevä sähkö muuttuu lämmöksi riippumatta lampun rakenteesta. Suomessa lamppuja käytetään pimeänä aikana vuodesta, jolloin myös rakennuksia lämmitetään. Jos rakennusta lämmitetään sähköllä, on yhdentekevää tuleeko lämpö rakennukseen lamppujen vai patterien kautta. Sen sijaan ei ole yhdentekevää, että jokaisessa kodissa on myrkyllistä elohopeaa herkästi rikkoutuvien lamppujen sisällä.

Lämpöpumppuja pidetään suurena mahdollisuutena energiansäästöön. Lämpöpumput toimivat teknisesti samalla tavalla kuin jääkaappi. Jääkaappi kylmentää sisätilan ja lämmittää takana olevalla lauhduttimella huonetilaa. Lämpöpumpun ajatuksena on viilentää ulkoilmaa ja samalla lämmittää sisäilmaa. Energiaa saadaan enemmän kuin järjestelmään tarvitaan. Onko ikiliikkuja siis viimeinkin keksitty?

Lämpöpumpun tuottaman lämmön suhdetta siihen syötettyyn energiaan kuvataan lämpökertoimella. Lämpökerroin on käytännössä noin kaksi. Siis yksi käytetty kilowattitunti tuottaa lämpöä kaksi kilowattituntia. Huikea parannus sähkölämmitykseen.

Valitettavasti tässäkin unohtuu se, että energiasta muuttuu sähköksi voimalaitoksessa vain noin kolmannes. Muutama prosenttiyksikkö energiasta katoaa vielä siirtohäviöinä. Siis lämpöpumpulle tullessa sähkön tuottamiseen tarvittavasta energiasta on jäljellä vain noin 30%. Jos tämä tuottaa kaksinkertaisen määrän lämpöä, päästään kokonaishyötysuhteeseen 60%. Ei hurraamista, kun rakennuksessa keskuslämmityskattilassa lämpöenergia voidaan tuottaa lähes 90% vuosihyötysuhteella.

Kotitekoisen "köyhän miehen" lämpöpumpun voi tehdä seuraavasti: vanha pakastin (energialuokalla ei ole väliä) täytetään ämpärillisellä vettä. Kun vesi on jäätynyt, jäät heitetään pihalle ja ämpäri täytetään uudelleen vedellä. Näin jäätymiseen kulunut lämpöenergia siirtyy ympäröivän tilan lämmitykseen.

Helsingin Sanomat oli koeajanut vetykäyttöisen Hondan prototyypin. Auto on "täysin saasteeton". Pakoputkesta tulee pelkkää vesihöyryä. HS hehkuttaa artikkelissaan, kuinka liikenteen päästöt pienenevät vety- ja sähköautojen ansiosta. Tähänkin päätelmään sisältyy karkea ajatusvirhe. Vaikka vety on maaiman yleisimpiä alkuaineita, sitä ei esiinny sellaisenaan. Vedyn erottamiseksi tarvitaan energiaa joka sitä poltettaessa vapautuu. Helpoin tapa valmistaa vetyä on johtaa sähkövirtaa veteen, jolloin vesi hajoaa vedyksi ja hapeksi. Taloudellisesti kannattavin tapa tehdä vetyä on käyttää fossiilista maakaasua ja erottaa siitä vety. Kaikissa tapauksissa vedyn valmistukseen kuluu energiaa. Vety ei siis ole energiaa vaan keino siirtää ja varastoida energiaa.

Vedyn haittapuolena on alhainen energiatiheys. Tankillisella vetyä ei pitkälle ajeta. Vety on herkästi syttyvää, erittäin räjähdysherkkää. Infrastruktuurimielessä vedyn ottaminen käyttöön liikenteen polttoaineena edellyttäisi käytännössä vetyputkien rakentamista kaikkien pääväylien varteen. Jos koko Suomen liikenteen energiantarve tyydytettäisiin vedyllä, maahamme tarvittaisiin 3-4 uutta ydinvoimalaa tuottamaan vedynvalmistuksen tarvitsema sähkö.

Surullista näissä kaikissa esimerkeissä on se, että näennäisesti hyvää tarkoittavilla toimenpiteillä tehdään virheratkaisuja. Tiedonpuutteesta ei ketään voi syyttää, koska kaikki edellä kuvatut luonnontieteelliset ilmiöt on selitetty peruskoulun oppimäärässä. Jos energiaa halutaan oikeasti säästää, on siirryttävä "näennäisnäpertelystä" oikeasti energiaa paremmin hyödyntäviin ratkaisuihin.

EU:ta johdetaan ilman suomalaisia

EU:n johtajat on nyt sitten valittu. Valituiksi tulivat belgialainen Herman van Rompuy ja britti Catherine Ashton. Suomalaisia ei valittu.

Vielä pari viikkoa sitten meille uskoteltiin, että kumpaankin virkaan oli tulossa suomalainen. Suomalaisuus katsottiin niin suureksi meriitiksi, että sen katsottiin ohittavan poliittiset valtarakenteetkin. Vaikka EU:n suurin ryhmä on konservatiivit, suomalaisen sosiaalidemokraatin katsottiin olevan vahvoilla.

Nyt kuitenkin valittiin tuntemattomat henkilöt kaikkien tuntemien suomalaisten valtiomiesten sijaan. Suomessa van Rompuy ja Ashton olivat ennen valintaansa täysin tuntemattomia.

Mistä tämä kaikki kertoo?

Suomessa eletään edelleen nurkkapatrioottista elämää. EU:n johtajista tunnetaan ainoastaan suomalaiset. EU-asioiden hoito tarkoittaa Suomen etujen ajamista EU:ssa. Viime EU-vaaleissa tämä tuli korostetusti esille. Vai muistaako joku jonkun ehdokkaan kampanjoineen Euroopan asioiden hoitamisella?

Nyt kun valituiksi tulivat belgialainen ja britti, oletetaanko heidän ajavan Belgian ja Britannian asioita?

Suomalainen media on osin syyllinen. Median asiapitoisuus on vähentynyt vaikka eri välineiden tuomat mahdollisuudet ovat lisääntyneet. Ajankohtaisista yhteiskunnallisista asioista uutisoidaan vain pintapuolisesti tai keskittyen epäolennaisuuksiin. Tanja Karpelan perhesuhteet ovat saaneet moninverroin palstatilaa hänen poliittisiin toimiin verrattuna.

Samalla kun median asiapitoisuus on pienentynyt on EU:sta tullut entistä tärkeämpi päätöksentekofoorumi suomalaisten asioille. Kuitenkin uutisointi EU:n asioista on ollut varsin heikkoa. Suomessa on seurattu laajentumiskomissaari Rehnin tekemisiä tai naureskeltu kurkkudirektiivin kaltaisille lieveilmiöille. Varsinainen substanssi puuttuu. Kaikella kunnioituksella Rehniä kohtaan, mutta hänen virkansa ei ole EU:n keskeisimpiä.

Lissabonin sopimus, johon nyt tehdyt johtajanimitykset liittyvät, tunnetaan varsin huonosti. En muista suomalaisen median käsitelleen aiheen sisältöä muuten kuin johtajanimitysten osalta. Irlannin kansanäänestys kyllä uutisoitiin ja Tsekin viime hetken vedätys oli esillä, mutta näissäkin uutisoinneissa keskityttiin lähinnä sivujuoniin.

EU:ssa pienellä maalla on pienen maan painoarvo. Suomen etuja ei voi ajaa suomalaisten voimin. On edistettävä koko EU:n asiaa yhteistyössä muiden maiden edustajien kanssa. Toimiva ja hyvinvoiva EU on Suomen etu.

Henkilöstö tärkein voimavara?

Muutama vuosi sitten, hyvinä aikoina oli tapana kehua henkilöstöä yhtiön tärkeimmäksi voimavaraksi. Näinhän asia luonnollisesti on. Tuloksen tekevät ihmiset, eivät koneet ja laitteet. Otsikon lausahdus muuttui henkilöstön keskuudessa vitsiksi. Juhlapuheiden lisäksi henkilöstön tärkeyttä ei muistettu.

Vuosikausia on ollut tiedossa, että Suomeen on tulossa työvoimapula. Suuret ikäluokat tulevat eläkeikään ja pienempien ikäluokkien täytyy pitää yhteiskunta työllään pystyssä. Vielä pari vuotta sitten yrityksissä pohdittiin tosissaan mistä saadaan osaajat eläköityvien tilalle. Viimeisin eläkeuudistus näytti toimivan. Työpaikoilla alkoi näkyä kuusikymppisiä kokeneita työntekijöitä. Kaikki näytti hetken aikaa paremmalta.

Sitten tuli lama.

Kaikki muuttui. Henkilöstöstä ei enää edes puhuttu tärkeänä voimavarana. Henkilöstö oli muuttunut kiinteäksi kustannukseksi. Kustannukseksi, ei lisäarvoa tuottavaksi tekijäksi. Kuluista pitää päästä eroon, joten entinen voimavara on tämän päivän ongelma.

Enää ei pohdita miten kokemuksen tuoma "hiljainen tieto" saadaan säilymään yrityksissä. Nyt siitä ei ole väliäkään, koska useissa yrityksissä kulujen leikkaus on tärkeämpää kuin tieto ja osaaminen.

Perusasestelma pysyy ennallaan. Väki vanhenee ja työikäinen väestö vähenee. Varhennetulle eläkkeelle nyt poispotkittu ei enää palaa työelämään. Yritykset ovat kustannuksia säästäessään kokemuksen menettämisen ohella toimineet epäisänmaallisesti heikentämällä työvoiman osuutta kansastamme. Jäljelle jäävät palkansaajat saavat kantaa entistä suurempaa taakkaa joutuessaan elättämään työkuntoisia ja –kykyisiä eläkeläisiä.

Jos yrityksellä ei ole tilauksia, ei tarvita tekijöitä. Tämä on totta. Toisaalta nykyisessä tilanteessa monessa yrityksessä on saneerattu organisaatioita, vaikka ei ole ollut suoranaista tarvettakaan. Tai, ehkä oikeammin, nyt on hyvä hetki saneerata, kun ei joudu silmätikuksi.

Julkishallinto ei näytä olevan yhtään sen parempi. Jotenkin on vielä ymmärrettävissä, että paperikoneiden menekin laskiessa tekijöitä tarvitaan vähemmän, mutta miten perustellaan se, että opettajia tarvitaan laman aikana vähemmän?

Suomalaisessa työelämässä menee tasaisen huonosti. Yritysten tulokset ovat kehnoja ja työilmapiiri on heikko. Kun henkilöstö ei ole enää voimavara edes juhlapuheissa, se näkyy kaikessa. Lopetetaan kaikki kiva ja poistetaan pienetkin edut ihan symbolisista syistä. Siis, ettei kenellekään jää epäselväksi henkilöstön asema.

Jotain tarttis tehdä. Suomella ei ole varaa siihen, että yritykset työllistävät vastentahtoisesti ihmisiä, jotka yhtä vastentahtoisesti tulevat töihin. Yhteinen intressi on aikainen eläkkeellepääsy.

Mitä jos valtio kannustaisi yrityksiä työllistämään tilapäisesti vaikka veroeduilla? Yritysten maksamat verot pienenisivät, mutta toisaalta työttömyyden ja eläköitymisen aiheuttamat kulut alenisivat yhtä lailla. Kyseessä on kuitenkin tilapäinen olotila, kun työttömyys muuttuu lähivuosina työvoimapulaksi. Älkää ihmeessä pistäkö kuusikymppistä osaajaa eläkkeelle nyt, kun voitte kahden vuoden kuluttua kipeästi tarvita 62-vuotiaan seniorin asiantuntemusta.

Tarkoitus pyhittää keinot – omankäden oikeudella epäkohtia ratkomaan

Luonto-liiton puuhaväki joutui keskellä erämaata vaarallisen lähelle metsäkonetta. He pitivät tapausta törkeänä: puu olisi voinut kaatua heidän päälleen. Tarkoituksena oli suojella metsiä metrurien työn estämisellä.

Talonvaltaajat valtaavat muiden omistamia taloja, koska heillä ei ole asuntoja. Kyse on kuitenkin jonkun muun omaisuuden haltuunotosta.

Kettutytöt päästävät turkiseläimiä vapaaksi, koska heidän mielestään turkistarhausta ei saa harjoittaa. Turkistarhaus on laillinen elinkeino ja kärsijänä ovat yksittäiset elinkeinonharjoittajat.

Esimerkkilistaa voi jatkaa loputtomiin.

Kaikissa näissä tapauksissa on yhteistä, että omaa asiaa ajetaan laittomin keinoin. Tiedotusvälineiden salliva ja ymmärtävä asenne tekee tästä vielä ongelmallisempaa. Onko siis oikein rikkoa lakia, jos kokee oman asian riittävän tärkeäksi?

Avoimeen ja demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu avoin keskustelu. Ihmisillä saa ja pitääkin olla eri näkemyksiä monista asioista. Enemmistö kuitenkin säätää lait ja niitä on myös vähemmistön noudatettava. Lait eivät aina ole kaikista näkökulmista oikein, mutta ne siitä huolimatta sitovat kaikkia.

Kuten alun esimerkeissä todettiin, jotkut ryhmät katsovat olevansa lain yläpuolella. Heidän mielestään laki ei ota oikeita asioita huomioon. Pahimmassa tapauksessa lain valvojia syyllistetään laittomaan toimintaan puuttumisesta.

Missä kulkee hyväksytyn ja kielletyn lainrikkomisen raja?

"Vastustan globalisaatiota (vaikken ymmärrä mitä se tarkoittaa), joten rikon näyteikkunan."

Lain subjektiivinen tulkinta on sietämätöntä. Tuskin kukaan haluaa anarkistista yhteiskuntaa, jossa vahvemman laki määrää.

Vihreä liike ja siitä muodostunut puolue on lähtöisin lain vastustamisesta laittomin keinoin. Vaikka eduskunnassa vaikuttava puolue ei voikaan laittomuuteen yllyttää, on Vihreiden kannattajakunnassa huomattavasti muita enemmän omien tavotteiden vuoksi lakia rikkovia.

Espoossa Vihreät kehottivat olemaan valittamatta länsimetron rakentamisesta, koska se viivästyttää sen valmistumista. Nyt taitaa olla puurot ja vellit sekaisin. Asioita voidaan vastustaa laittomin keinoin, mutta ei laillisin. Omituista logiikkaa.

Kannatan laillista yhteiskuntaa. Lakeja noudatetaan, jotta yhteiskunta toimisi. Viime kädessä lakien noudattaminen on kaikkien etu, myös Vihreiden ja päivälehdistön.

Kenen kuuluu maksaa veroja?

Verotus on väärin. Verotus on yhteiskunnan pakko-otto-oikeus kansalaisiltaan. Verotusta on harrastettu vuosisatoja eri muodoissaan aina subjektiivisesti katsottuna oikeutetusti.

Verotus on välttämätöntä. Länsimainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti toimi ilman julkista taloutta. Julkisia varoja voi kerätä myös muilla tavoilla, kuten luonnonvaroja myymällä, mutta kaikissa länsimaissa verotus on julkisen talouden kulmakivi.

Verotuksella rahoitetaan julkisia toimintoja ja investointeja. Perusinfrastruktuuri, koulutus, terveydenhuolto ja kansalaisten turvallisuus rahoitetaan pääosin julkisista varoista. Lisäksi yhteiskunnalla on suuri joukko erilaisia toimintoja, jotka kaikki ovat jostain lähtökohdista kannatettavia, jotka rahoitetaan joko kokonaan tai osittain julkisin varoin. Veroja siis tarvitaan.

Menoista ei synny kovinkaan paljon erimielisyyttä. Hyvien asioiden tarpeellisuutta on kiusallista kyseenalaistaa. Ongelmallista on, keneltä verot kerätään. Viimeaikainen julkinen keskustelu on kohdistunut ennenkaikkea verotuksen kohdistamiseen eri ryhmille.

Vaikka verotuksen ensisijainen ja mielestäni ainoa hyväksyttävä tarkoitus on julkisen talouden rahoittaminen, verotus katsotaan usein työkaluksi, jolla oikaistaan epäoikeudenmukaista tulonjakoa tai rangaistaan jostain toiminnasta. Viimeksi mainitusta esimerkeiksi käyvät tupakka- ja alkoholivero, uusimpina makeis- ja virvotusjuomavero. Huvivero on jo lopetettu, mutta se kuvaa mainiosti kansanluonnettamme: kaikki hauska on tuomittavaa.

Hyvät tulot on rikos. Siitä rangaistaan verottamalla. Hyvätuloisen on täytynyt tehdä jotain väärin, koska hän on ansainnut huonompituloista enemmän. Tämä tuntuu olevan julkisen verokeskustelun logiikka.

Itse olen pragmaattisempi. Veroja pitää kerätä niiltä, jotka niitä pystyvät maksamaan. Suurempituloisten korkeampi verotus on epäoikeudenmukaista, mutta veronkeruumielessä palkitsevaa. Suurituloisten veronkevennyksiä on perusteltu oikeudenmukaisuussyillä esimerkiksi viitaten siihen, että veronkevennykset elvyttävät taloutta. Tosiasiassa pienituloisten veronkevennykset menevät varmemmin kulutukseen kuin suurituloisten.

Julkisuudessa on myös keskuteltu, kuka on suurituloinen, keskituloinen tai pienituloinen. SDP:n puheenjohtaja Urpilainen julisti, että pienituloisia ovat kaikki alle mediaanin ansaitsevat. Määritelmä on matemaattisesti järjetön. Tarkoituksena oli tietysti julistautua pienituloisten etujen ajajaksi ja tällä määrittelyllä puolet kansasta pitäisi kannattaa demareita. Urpilaisen pelinavaukset verokeskutelussa, kuten arvonlisäveron porrastaminen tulojen mukaan, pitäisi jättää omaan arvoonsa, jollei hän nyt sattuisi olemaan suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja. Luulisi kuitenkin, että demari-ideologiaa voisi edistää ihan järkevilläkin esityksillä.

Suomessa varsinaisia suurituloisia on harvassa. Harmi, sillä he ovat järjestelmän rahoittajia. Laskusuhdanne rokottaa euromääräisesti eniten suurituloisten ansioita, minkä vuoksi yhteiskunnan taloudenpito ei toimi. Laskukaudella suurimmat paineet kohdistuvat vähäosaisten hyvinvointiin. Tulonsiirrot eivät toimi, jos kaikki ovat köyhiä.

Pääomatulo on palkkatuloon verrattuna kevyesti verotettua. Se ei ole oikeudenmukaista, mutta se on käytännöllistä. Korkeampi pääomaverotus aiheuttaisi pääomien siirtymistä alhaisemman verokannan maihin. Tällöin jäisi nekin verot keräämättä. Yritysverotuksessa kansainvälisesti toimivilla yrityksillä on mahdollisuus hyödyntää eri maiden erilaisia verokantoja ja maksaa verot niihin maihin, jotka tarjoavat houkuttelevia veroetuja. Epäoikeudenmukaista, mutta yritysten kannalta järkevää ja laillista. Pääomatulojen ja yritysverotuksen nostamista vaaditaan aika-ajoin, mutta niiden merkittävä nostaminen ei nosta verotuloja. Siinä missä tavallisella palkansaajalla ei ole muita mahdollisuuksia kuin maksaa yhteiskunnan määräämät verot, suuryritykset ja suurten pääomien omistajat voivat päästä keskituloista palkansaajaa alhaisemmalla verokannalla.

Verot ovat yhteinen asiamme. Verot pitää kerätä, mutta niitä ei saa kohdistaa aatteellisesti tietyille kansnryhmille. Tavoitteena pitää olla toimiva julkinen talous ja alhainen verokanta. Sinun rahasi ovat sinun, ei verottajan.

Kehitysapu – paljonko on paljon?

Suomen kehitysapu on riittämätöntä, väitetään. Suomi on lupautunut nostamaan kehitysapunsa määrää 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteestaan. Nykyisin tämä prosenttiosuus on 0,5 prosentin kieppeillä. Siis yksinkertainen johtopäätös on, että puuttuva 0,2 prosenttia pitäsi lähettää köyhien maiden avuksi.

Länsimaiseen sivistykseen kuuluu huolen pitäminen heikommista. Kehitysapu sopii tähän ajatusmaailmaan hyvin. Puhtaasti taloudellisistakin lähtökohdista kehitysapu on usein perusteltua. Kun köyhät maat saadaan jaloilleen, ne alkavat toimia kansakuntien joukossa tuottamalla omia tuotteitaan maailmanmarkkinoille ja ostamalla muiden maiden tuottamia hyödykkeitä.

Valitettavasti nämäkään asiat eivät ole kovin yksiselitteisiä. Nykyinen Suomen kehitysapu on suuruusluokaltaan miljardin euron verran. Jos tämä suhteutetaan esimerkiksi valtion budjetoimaan ensi vuoden ansiotulojen verokertymään, 7 miljardia, summa onkin jo melko tuntuva. Voidaan siis yksinkertaistettuna sanoa, että noin kahden kuukauden valtionvero vuodessa menee kehitysapuun. Ei lainkaan vähäpätöinen summa. Valtio kaavailee ottavansa velkaa ensi vuonna 10 miljardia, joten näin ajateltuna varaa ei olisi edes tuohon yhden miljardin kehitysapuun.

Kehitysavun määrän korotus pitää tehdä vasta aikojen parannuttua. Samassa uutislähetyksessä, jossa taivasteltiin kehitysavun pienuutta, kerrottiin mm. alakoulujen opettajien lomautuksista. Vanhusten- ja terveydenhuolto on myös taloudellisessa kriisissä. Millainen on maa, joka ei kykene huolehtimaan lastensa koulutuksesta, vanhustensa hyvinvoinnista tai kansalaisten terveydestä, mutta haluaa esiintyä rikkaana muiden maiden auttajana?

Vaikka kehitysavun määrää pidetään riittämättömänä, se on absoluuttisesti noussut noin kaksinkertaiseksi viimeisen seitsemän vuoden aikana. En tiedä, onko valtion hallinnossa mitään muuta merkittävää menoerää, jossa menojen lisäys on tällä aikavälillä ollut yhtä suuri.

Kehitysavulla tarkoitetaan hyvää. Kohteiden valinnassa pitäisi auttaa ensisijaisesti valtioita, jotka kunnioittavat länsimaisia demokraattisia arvoja. Kuitenkin suuri osa Suomen avusta menee maihin, joita johdetaan diktatuurisesti, ovat korruptoituneita ja joissa ihmisarvoja ei kunnioiteta. Ei ole tietenkään yksittäisen avunsaajan vika, jos maan hallitsijat sortavat kansaa, mutta tuntuu järjettömältä koettaa pelastaa kansoja suomalaisen veronmaksajan velkarahalla, jos kansojen omat johtajat eivät siihen sitoudu. Usein kehitysmaiden oma eliitti elää huomattavasti yltäkylläisempää elämää kuin kovaa työtä tekevä suomalainen veronmaksaja.

Minun on tässä tilanteessa vaikea hyväksyä kehitysapujärjestöjen vaatimuksia suuremmasta kehitysavusta. Valtiolla ei ole siihen tässä tilanteessa varaa.

Julkisen talouden kriisi

Maailmassa on kahdenlaista rahaa: omaa rahaa ja muiden rahaa. Omassa rahassa on kiusallista se, että sitä on aina rajoitettu määrä ja sen ansaitsemiseksi tarvitaan usein ponnisteluja. Muiden rahaa sen sijaan on rajattomasti ja sitä voi sen vuoksi käyttää surutta vähän turhempiinkin tarpeisiin. Julkisen talouden periaate on juuri tämä. Julkinen talous käyttää muiden rahaa.

Julkisen talouden periaate toimii myös pienemmissä yhteisöissä. Ajatellaan vaikka yhdistyksiä tai asunto-osakeyhtiöitä. Kuinka hienolta tuntuu, kun taloyhtiö maksaa oman huoneiston remontin. Toisin sanoen, naapurini maksavat oman asuntoni korjauksen. Näin päästään käyttämään muiden rahaa ihan lähipiirissä.

Kun hoidetaan kunnan tai valtion taloutta, kyse ei ole enää naapurin rahojen käytöstä. Näissä talouksissa käytetään sellaista muiden rahaa, jonka maksajaa ei tunneta. Silloin ei tarvitse edes välittää siitä, että naapurisopu menee tai yhdistyksen jäsenet erottavat tuhlailevan jäsenen. Julkista rahaa saa käyttää joutumatta vastuuseen tuhlailusta.

Julkinen raha on meidän rahaa. Valtio ja kunnat saavat varansa pääosin veroista ja maksuista. Julkista taloutta voi tietenkin rahoittaa myös velkarahalla, mutta velan varjopuolena on se, että se täytyy maksaa korkojen kanssa takaisin. Julkista taloutta ei viime kädessä rahoita muut kuin kansalaiset.

Julkisia varoja käyttävät poliitikot. Demokratiassa valtaan ei pääse etuisuuksien leikkauksia ajamalla. Vai oletko nähnyt vaalimainoksia, jossa luvataan heikentää vanhustenhoitoa, suurentaa luokkakokoja tai edes heikentää liikuntapaikkojen tasoa? Ei, niitä ei ole. Ehdokkaat kilpailevat siitä, kuka lupaa eniten. Jotkut tosin lupaavat veronkevennyksiä, joka tietysti rahoitetaan karsimalla yhteiskunnan tarpeettomia toimintoja tai tehostamalla toimintaa. Yksityiskohtiin ei kuitenkaan kannata mennä, koska nämä toimenpiteet tarkoittavat jostain näkökulmasta jonkin asian heikentämistä. Valtaosa kansalaisista vastustaa veronkevennyksiä, koska omat edut voivat heikentyä enemmän kuin oma verotus kevenee. Tietysti veronkevennyksen vastustajat voisivat jatkossakin maksaa aiemman määrän veroja halutessaan, mutta ajatuksena lienee se, että muiden verotus ei saa keventyä.

Julkisen talouden ongelma on se, että rakenteellisesti tulot pienenevät samaan aikaan kuin menot kasvavat. Kun talous heikkenee, julkinen valta joutuu tukemaan yksilöitä ja yrityksiä. Samalla huonommin menestyvät yritykset ja työttömäksi jäävät maksavat aiempaa vähemmän veroja. Vaje täytyy paikata velalla, jota sitten joskus maksetaan takaisin.

Ovatko julkisen talouden ongelmat väistämättömiä? Eivät ole. Maailmassa on selkeästi ylijäämäisiä julkisia talouksia, jotka ylijäämästä huolimatta pystyvät tarjoamaan kansalaisilleen ensiluokkaisia palveluita. Toisin sanoen matalat verot ja hyvät palvelut eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Oma suosikkini on Singapore, jossa suomalaisittain olemattomalla verokannalla ylläpidetään ensiluokkaista palvelutasoa ja samalla valtiontalouden ylijäämää on sijoitettu kymmeniä miljardeja eri puolille maailmaa. Toisaalta USA:ssa poliittisessa kielenkäytössä käytetään julkisista menoista termiä "taxpayers' money", jolla toivotaan saatavan vastuullisuutta julkisten varojen käyttöön (kenties huono esimerkki, koska USA:n julkinen talous on huonossa kunnossa).

Vastuullisuutta julkisen talouden hoitoon! Julkinen raha ei ole muiden rahaa, se on meidän rahaa. Tehokas julkinen sektori mahdollistaa menojen alentamisen ilman palvelutason laskua. Samalla on pohdittava mitkä asiat kuuluvat julkisen sektorin rahoitettavaksi. Hyviä kohteita on loputtomasti, mutta osa niistä ei kuulu julkiselle sektorille. Kansalaisten terveys, turvallisuus ja koulutus ovat julkisen sektorin toiminta-alueita samoin kuin infrastruktuurin varmistaminen. Vähimmäistoimeentulo on myös turvattava. Muiden asioiden osalta on oltava hyvin valikoiva. Annetaan suomalaisten käyttää ansaitsemaansa omaa rahaa vastuullisesti sen sijaan, että joku muu käyttää heidän rahaansa vastuuttomasti.

Montako ydinvoimalaa Suomeen?

Viime päivinä on julkisuudessa käyty poliittista huutokauppaa siitä kuinka monta ydinvoimalaa Suomeen tarvitaan. Annetaanko lupa yhdelle (keskustapuolue), kolmelle (kokoomus) vai ei yhdellekään (vihreät) uudelle voimalalle. Perusteina on kaikissa tapauksissa käytetty tulevaisuuden sähkön tarvetta. Lisäksi Keskustapuolue korostaa aluepolitiikan merkitystä: uusi ydinvoimala on rakennettava Pohjois-Suomeen.

Ydinvoiman tuotanto on erikoinen toimiala. Uudesta ydinvoimasta päättää Suomessa Eduskunta. Kansanedustajien mielipiteeseen vaikuttaa sähköntarpeen ennakoinnin lisäksi oma kanta ydinvoimasta ja sen turvallisuudesta. Tilanne on erikoinen. Millään muulla toimialalla ei ole vastaavaa järjestelyä.

Sähköntarpeen ennakoiminen vaikuttaa hyvältä perusteelta. Kuitenkin samanaikaisesti Suomeen voidaan rakentaa muunlaista voimantuotantoa ilman Eduskunnan suostumusta. Eli asiallisesti ottaen Eduskunnan täytyy tietää sähköntarpeen kehityksen lisäksi myös muut voimantuotannon lisäykset ja mahdollinen sähkön tuonti maahamme. Melkoinen haaste kansanedustajille, joista vain harva on oikeasti energiamarkkinoiden asiantuntija.

Poliitikoilla ei voi olla valmiuksia eri toimialojen liiketoimintaedellytysten arvioimiseen. Suomessa aloittaa joka päivä uusia yrityksiä, joiden perustamisesta Eduskunta ei päätä. Jotkut niistä menestyvät, jotkut eivät. Riski on kuitenkin yrittäjällä eivätkä poliitikot päätä montako kioskia, elintarvikeliikettä, autovuokraamoa tai elokuvateatteria maahamme tarvitaan.

Ydinvoiman turvallisuus puhuttaa jatkuvasti. Ydinvoimateollisuuden vakuuttelut turvallisuudesta ja tiettyjen kansalaisryhmien epäluulo on sovittamaton ristiriita. Sellaista perustelua ei ole eikä tule, jolla ydinvoimaa epäilevät voi saada ydinvoiman kannalle. Kyseessä on tunne-, ei järkitason asia. Kuitenki tosiasia on, että Suomessa on jo neljä ydinvoimalaa ja viides on rakenteilla. Jos ydinvoima olisi yhteiskunnan turvallisuuden kannalta kestämätöntä, pitäisi olemassa olevat voimalat sulkea välittömästi. Sen sijaan, että Eduskunta päättää jokaisesta ydinvoimalasta erikseen, päätös pitäisi tehdä ydinvoiman hyväksyttävyydestä yleisesti. Ydinvoimaa saa Suomeen rakentaa tai sitten ei. Kuudes, seitsemäs tai kahdeksas voimala ei tilannetta enää periaattellisella tasolla muuta.

Väitetään, että uusi ydinvoimala estää uusiutuvan energian tuotantoa. Energian tuotanto ei ole yksinkertainen valinta energiamuotojen välillä. Tosiasiassa tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan useita energiantuotantomuotoja talous-, ympäristö- ja huoltovarmuussyistä. Esimerkiksi tuulivoima, jota itse kannatan, vaatii rinnalleen muita energiamuotoja tuulettomien päivien varalle.

Suomessa pyritään kantamaan vastuu hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä. Tämä on hienoa ja ihailtavaa kunhan vain pidetään huoli siitä, ettei teollisuutemme kilpailukyky vaarannu. On muistettava, että Suomen teollisuus on hyvin energiaintensiivista, kylmät talvet ovat erityinen haaste ja pitkät välimatkat lisäävät energiankulutusta. Suomen energiankulutus henkeä kohden on teollisuusmaista korkein USA:n ja Kanadan jälkeen. Toisaalta poikkeuksellisen suuri osa Suomen energiasta tuotetaan jo nyt uusiutuvalla energialla tai muuten hiilidioksidivapaasti ydinvoimalla. Jos Suomessa ryhdytään merkittävästi tukemaan taloudellisesti huonompia energiantuotantomuotoja, vaarantuu kansallinen kilpailukykymme.

Onko ydinvoima paras ratkaisu? En tiedä, mutta ei sitä tiedä kansanedustajatkaan. Antaa markkinoiden ratkaista. Kun ydinvoima on kerran maassamme sallittu, uusien toimijoiden pitää saada tehdä ratkaisunsa liiketaloudellisin, ei poliitisin, perustein. Laitosten täytyy tietysti täyttää kaikki ne vaatimukset, joita lainsäätäjä niille asettaa, mutta periaatteellista lupaa uuden kapasiteetin rakentamiselle ei pidä erikseen hakea Eduskunnalta.

Suomi NATO:n jäseneksi, asevelvollisuus kyseenalaistettava

Suomen NATO-jäsenyys jakaa mielipiteet. Itse olen NATO-jäsenyyden kannalla. Olen myös sitä mieltä, että jäsenyyden vastustajien kannat perustuvat osaltaan vanhentuneisiin tai virheellisiin tietoihin.

Tärkein syy Suomen NATO-jäsenyydelle on luonnollisesti kansallisen turvallisuuden varmistaminen. Vastustajat huomauttavat, ettei Suomeen kohdistu juuri nyt mikään sotilaallinen uhka. Ehkä ei, mutta uhkaan ei voida varautua silloin, kun uhka on jo todellinen. Todellisuudessa Suomen puolustaminen omin voimin täysimittaista sotilaallista hyökkäystä vastaan omin voimin on epärealistista. Puolustussodassa voidaan panostaa sissisotaan tai alueellisten keskusten puolustamiseen. NATO-joukot auttaisivat Suomen puolustamisessa, mutta tärkeämpää on tietoisuus niiden olemassaolosta. Hyökkääjä joutuu pohtimaan tarkasti, kannattaako Suomeen hyökätä, jos vastassa on NATO-joukot.

Toinen syy NATO-jäsenyyteen on poliittinen. Mielestäni Suomi kuuluu mielummin niiden valtioiden joukkoon, jotka ovat NATO-jäseniä kuin niihin, jotka eivät siihen kuulu. NATO-maat ovat kaikki demokraattisia maita. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä kahden demokraattisen maan välisestä sodasta (Ison Britannian sodanjulistus Suomelle toisen maailmansodan yhteydessä lienee harvinainen poikkeus). Arvomaailmaltaan ja yhteiskuntajärjestelmältään Suomi kuuluu ehdottomasti länsimaisten sivistysmaiden joukkoon.

NATO:n vastustajat pelottelevat, että jäsenyys velvottaisi suomalaisten asevelvollisten lähettämiseen muiden maiden taistelukentille. Tämä on tietysti teoriassa mahdollista, mutta sangen epätodennäköistä. Satoja suomalaisia palvelee tälläkin hetkellä NATO-operaatioissa Afganistanissa ja Kosovossa. Siellä ei ole yhtään varusmiestä. Kaikki ovat siellä omasta tahdostaan. Itse asiassa suomalaisia on aika ajoin ollut väkilukuun suhteutettuna eniten edustettuina NATO-operaatioissa mukaan lukien NATO:n jäsenmaat. Sen sijaan NATO:n päätöksentekoon Suomi ei pääse osallistumaan.

Nykyaikaiset asejärjestelmät monimutkaistuvat ja kallistuvat jatkuvasti. Hornet-koneiden hankinta oli jo kansantaloudellisestikin merkittävä uhraus. Huono uutinen on, että seuraava asesukupolvi on aina edeltäjäänsä kalliimpi. Toisaalta vanhanaikaisilla aseilla ei pärjää hyökkääjää vastaan, jolla on uudenaikaisemmat järjestelmät käytössään. Tätä kalliiden asejärjestelmien taakkaa jakaaksemme NATO-jäsenyys tuo etuja. Vaikka varsinaisesti jäsenyys ei alenna puolustuskustannuksia, järjestelmien liittyminen suurempiin kokonaisuuksiin tuo enemmän tehoa maamme puolustukseen.

Sotilaallisesti NATO:on liittyminen on lyhyellä aikavälillä melko ongelmatonta. Suomen nykyiset asejärjestelmät ovat suurelta osin NATO-yhteensopivia. Puolustuvoimien johto on varmistanut, että NATO-jäsenyys on poliittinen päätös, jolle ei ole sotilaallisia esteitä.

Suomalaisia pelotellaan Venäjän suhtautuvan nurjasti Suomen NATO-jäsenyyteen. Venäjä on ilmaissut vastustavansa Suomen NATO-jäsenyyttä. Suomi on kuitenkin itsenäinen valtio, joka tekee päätökset puolustuksestaan omista lähtökohdistaan. Suomen NATO-jäsenyydellä ei uhata Venäjää vaan turvataan Suomen puolustus. Baltian maat ovat NATO:n jäseniä, samoin Itä-Euroopan Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluneet maat. Ei näidenkään maiden NATO-jäsenyys ollut Venäjän toiveiden mukainen, mutta oli jokaisen maan oman puolustuksen kannalta tärkeää.

Suomessa muistellaan aikoja, jolloin Suomi oli puolueeton maa, kuten Ruotsi ja Sveitsi kahden sotilaallisen blokin välissä. Tämä puolueettomuus oli todellisuutta vain suomalaisille. Länsimaissa puhuttiin yleisesti suomettumisesta, joka loukkasi suomalaisia syvästi. Samalla Suomella oli sotilaallinen YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. Tosin Ruotsinkin puolueettomuus oli hyvin tulkinnanvaraista. Ruotsilla oli salainen sotilaallinen sopimus USA:n kanssa. Nämä ajat ovat takanapäin. Kekkosen ajan sotilaallisia blokkeja tai edes valtioita ei enää ole. Maailma on erilainen. Sotilaalliset uhkakuvat ovat monimuotoisemmat. Operaatiot Afganistanissa ja Kosovossa ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka NATO on osaltaan auttamassa valtioita nousemaan demokraattisiksi yhteiskunniksi.

Samalla kun Suomen NATO-jäsenyydestä keskustellaan pitäisi keskustella myös yleisestä asevelvollisuudesta. Asejärjestelmät tulevat jatkuvasti monimutkaisemmiksi ja niiden käyttö vaati aiempaa enemmän ammattitaitoa. Vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten suoritettu varusmiespalvelus ei anna valmiuksia operoida nykyaikaisia asejärjestelmiä.

Suomen puolustus on pohjautunut yleiseen asevelvollisuuteen ja suureen miesvahvuuteen. Puolustusvoimat on vuosien varrella pienentänyt kriisiajan vahvuutta 700 000 sotilaasta 300 000 sotilaaseen. Jäljellejääneistäkin vain osa saa ensiluokkaisen aseistuksen loppujen ollessa ns. paikallisjoukkoja.

Yleistä asevelvollisuutta on perusteltu toisaalta kansalaisten yhdenvertaisuudelta, toisaalta maanpuolustushengen ylläpidolla sekä osaltaan kustannuksilla. Mielestäni nämä kaikki voidaan kyseenalaistaa.

Kansalaisista vain osa suorittaa asepalveluksen. Naiset ovat vapautettuja asepalveluksesta, vakaumuksensa puolesta voi asepalveluksen korvata siviilipalveluksella ja sairauden tai muun vamman takia yhä suurempi osa asevelvollisista vapautetaan palveluksesta. Näin laskien ikäluokasta arvelisin noin kolmanneksen suorittavan asepalveluksen. Samalla myöskään maanpuolustushenkeä ei voida ulottaa tähän kahteen kolmasosaan, jotka asepalvelusta eivät suorita.

Kustannuksiltaan yleistä asevelvollisuutta väitetään edullisemmaksi kuin ammattiarmeijaa, vaikka otettaisiin huomioon varusmiesaikana menetetty työpanos. Vaikka en pysty esittämään vaihtoehtoisia laskelmia, en usko että asia on kovin yksiselitteinen.

Itse kannatan ammattiarmeijaan siirtymistä. Ammattiarmeijan rinnalla voisi toimia esimerkiksi osin vapaaehtoisuuteen perustuvat paikallisjoukot. Tärkeätä kuitenkin on, että sotilaallinen puolustuskyky ylläpidetään. Ruotsin linjaus ajaa alas asevelvollisuusarmeija ilman sotilaallista liittoutumista tai panostusta ammattiarmeijaan on vastuuton. Päätös perustuu siihen, ettei Ruotsiin kohdistu lähitulevaisuudessa sotilaallista uhkaa.

Selvää on, että maanpuolustus käsittää Suomen kokoisessa maassa koko yhteiskunnan riippumatta siitä perustuuko armeija asevelvollisuuteen tai ammattisotilaisiin. Sotatilassa esimerkiksi elintarvikkeiden ja polttoaineiden huoltovarmuus, tietoliikenneyhteyksien turvaaminen sekä sairaanhoidon järjestäminen ovat elintärkeitä. Maanpuolustuskoulutusta, käsittäen siviili- ja sotilaspuolen, voisi antaa vaikka peruskoulussa. Maanpuolustusta ei pidä jättää pelkästään sotilaille. Se on joka tapauksessa koko kansan asia, myös NATO-jäsenyydessä.

Ylinopeus Suomen pahin rikos

Pari vuotta sitten ajelin kauniina syksyisenä sunnuntaiaamupäivänä lähes tyhjällä tiellä. Ohitin edelläni ajavaa autojonoa, joka ajoi jonkin verran alle nopeusrajoituksen. Suoran päästä alkoi lähestyä auto, joten päätin kiihdyttää, ettei ohitus menisi kiusallisen lähelle vastaantulevaa autoa. No, huonoksi onnekseni vastaantuleva auto oli poliiisiauto, joka mittasi tutkallaan ylinopeuden.

Poliisi teki u-käännöksen ja lähti kovalla vauhdilla perääni ilman hälytysvilkkuja. Muutaman kilometrin päässä poliisi saavutti minut ja näytti pysähtymismerkkiä. Sain mojovat sakot. Poliisi huomautti, että he olisivat voineet ottaa ajokortin pois, mutta koska vaaratilannetta ei aiheutunut, niin sitä ei katsottu tarpeelliseksi.

Siis: poliisin mukaan ei aiheutunut vaaratilannetta, mutta sakot piti määrätä. Miten minun ylinopeuteni oli enemmän vaarallista kuin poliisin ylinopeus minua takaa-ajaessaan? Vai olisiko minun pitänyt jättää ohituskaistalla ollessani kiihdyttämättä ja aiheuttaa vaaratilanne?

Laki on niin kuin se on kirjoitettu. Huonokin laki. Harkintaa ei saa käyttää.

Poliisi aikoo jatkossa puuttua aiempaa herkemmin ylinopeuksiin. Sakotuskynnystä alennetaan ja harkintavaltaa vähennetään. Näin poistetaan yksi yhteiskunnan epäkohta.

Käytännössä poliisi on päättänyt, että ylinopeus on rikoksena niin merkittävä, että se tulee kitkeä pois vaikka käytännössä tämä merkitsee resurssien siirtämistä muista poliisin toiminnoista ylinopeuden valvontaan.

Poliisi valittaa jatkuvasti resurssien vähäisyyttä. Pienistä rikoksista ei olla edes kiinnostuneita saati että niitä yritettäisiin selvittää. Pienet rikokset voi nykyisin ilmoittaa netin välityksellä, jotta jää joku dokumentti esimerkiksi vakuutusyhtiötä varten. Muutama vuosi sitten autoni kylkeä naarmutettiin yleisellä pysäköintipaikalla keskellä päivää. Tein rikosilmoituksen netissä ja odottelen edelleen rikostutkinnan tulosta.

Ylinopeuksien valvontaa perustellaan liikenneturvallisuuden parantamisella. Kukaan ei tietenkään uskalla vastustaa liikenneturvallisuuden parantamista. Kyseenalaista kuitenkin on vaarantavatko lievät ylinopeudet turvallisuuden. Liikenneonnetomuuksien kuvauksia lukiessa saa sellaisen käsityksen, että usein syynä on ollut yleinen piittamattomuus kaikesta eikä lievä ylinopeus. Tyypillisesti kuljettaja on ollut humalassa, ilman ajokorttia, katsastamattomalla autolla ja ajanut kovaa. Tällaista oman kohtalonsa uhmaamista ei voida luokitella samaan sarjaan lievien ylinopeuksien kanssa.

Kannatan lämpimästi liikenneturvallisuuden parantamista. Liikenteestä tulee karsia väsyneet, ja piittaamattomat kuljettajat sekä huonokuntoiset ajoneuvot. Ajotapaan pitää kiinnittää huomiota. Samoin rakenteellisiin ratkaisuihin. Liittymän rakentaminen ilman kiihdytyskaistaa pitäisi olla rikollista.

Ymmärrän kyllä poliisia. Nopeuden valvonta on helppoa. Rikolliset saadaan selville suoraan tutkan lukemia tarkkailemalla. Huomattavasti työläämpää olisi puuttua edellä mainitsemiini liikenneturvallisuutta oikeasti heikentäviin seikkoihin.

Epäilen, että motiivina on raha. Liikennerikkeistä voi helposti kerätä valtion kassaan ylimääräistä rahaa. Autoilijat maksavat ylinopeussakkoina usein moninkertaisesti sen mitä vakavampiin rikoksiin tuomitut maksavat sakkoina. Eikä nopeusrikkomuksista tuomitsemiseen tarvita kallista oikeuslaitosta vaan tuomio voidaan julistaa poliisin kenttäoikeudessa.

Poliisi siis paneutukoon ylinopeuksien sakottamiseen kunnes viimeinenkin ylinopeutta ajava autoilija on poistettu Suomen teiltä. Vasta sitten tulee liikenneturvallisuuden parantamisen ja vakavampien rikosten selvittämisen vuoro.

“Vaalirahaskandaali”

Kesän uutisköyhyydessä lehdet ovat keksineet tehdä toistuvasti "paljastuksia" vaalirahoituksesta. Lukijoille on annettu mielikuva siitä, että on tapahtunut jotain rikollista tai vähintäänkin moraalisesti arvelluttavaa. Poliitikot ovat kahmineet rahaa erilaisilta tahoilta täyttääkseen omat taskunsa. Sitten muutaman viikon hehkutuksen jälkeen kansalta kysytään onko luottamus poliitikkoihin vähentynyt. Ja yllätys, yllätys, luottamus on laskenut.

Ihmiset, jotka ottavat vastuun yhteisten asioiden hoidosta, tekevät sen pääsääntöisesti halustaan vaikuttaa asioiden kulkuun. He ottavat vastuuta yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta luonnollisesti oman maailmankatsomuksensa mukaisesti. Oman edun tavoitteluun tai suoranaiseen rötöstelyyn politiikka on huono työkalu. Toki poliitikkoihinkin mahtuu monenlaista toimijaa.

Käytännössä poliitikon työstä on glamour kaukana. Loputtomia kokouksia milloin minkäkin asian tiimoilta. Esimerkiksi kunnallisten luottamustointen hoidosta maksettava korvaus on melko vaatimaton. Kansanedustajien palkka ja edut ovat kateuden kohteita, vaikka ne ovat melko maltillisia. Pääministerin palkallakaan ei johdeta yhtään suuryritystä.

Täytyy siis ihailla näitä asioidemme hoitajia. Hienoa, että joku ajaa asiaani vuosikaudet pelkästään sillä edellytyksellä, että viitsin äänestää häntä muutaman vuoden välein.

Vaalityö ei ole halpaa. Muutama ilmoitus kansallisiin päivälehtiin, siis niihin, jotka tätä vaalirahakohua ovat kovasti pitäneet yllä, maksaa helposti kymmeniä tuhansia euroja. Sijoitus on lisäksi melko epävarma. Suurikaan vaalibudjetti ei takaa läpimenoa. Vastinneeksi onnistuneesta vaalityöstä saa sitten näitä edellämainittuja loputtomia kokouksia muiden asioiden hoitamiseksi.

Millä tätä vaalityötä voidaan rahoittaa? Tietysti rahat voi ottaa omista säästöistä. Valitettavasti silloin saamme melko vinoutuneen päättäjärakenteen. Hyväosaiset päättäjät, ne joilla on aikaa ja varaa, tekevät päätökset muiden puolesta. Demokratian kannalta on kuitenkin tärkeää saada koko kansan ääni kuuluviin, myös niiden joilla ei ole pankkitilillään muutamaa kymppitonnia heitettäväksi lehtiyhtiöiden omistajille. Silloin vaalityötä täytyy pystyä rahoittamaan muilla tavoin.

Lehtiyhtiöt voisivat tietysti antaa mainostilansa ilmaiseksi. Se valitettavasti heikentäisi niiden tuloksen eikä toimituksellinen puoli voisi taivastella vaalirahoituksen kiemuroita.

Käytännösssä vaalirahoitusta on aina kerätty ehdokkaiden lähipiireiltä. Yritysmaailma on perinteisesti tukenut Kokoomusta, maataloutta lähellä olevat tahot Keskustapuoluetta ja ammattiyhdistysliike vasemmistopuolueita. Tämä tuki on täysin laillista. Tosin aavistuksen arvelluttavaa on, jos ammattiyhdistys, jonka tavoitteena on ajaa jäsenistön aseman parantamista, päättääkin jäsenistönsä puolesta mitkä ehdokkaat heidän etujaan parhaiten ajavat. Samalla tavalla on arvelluttavaa, jos esimerkiksi kunnallisten työntekijöiden eläkekassa katsoo eläkkeensaajiensa varoilla aiheelliseksi tukea joko suoraan tai välillisesti jotain ehdokasta.

Yritysten tai yksityishenkilöiden tuessa ei ole mitään väärää. Yrityksen omistajat voivat luonnollisesti päättää tukevansa tai jättämällä tukematta ehdokkaita. Tietysti äänestäjien on oikeutettua tietää, ketkä ovat kutakin ehdokasta tai puoluetta tukeneet. Puolueet ovatkin suostuneet julkaisemaan tulevat tukijansa.

Miksi vaalirahoitus on juuri nyt noussut kuumaksi puheenaiheeksi? Järjestelmä on kuitenkin arvatenkin toiminut vuosikymmeniä.

Sanomalehdistö on kriisissä. Lukijamäärät laskevat. Painetut uutiset ovat vanhentuneita. Ennen sanomalehdillä oli viestintämonopoli, joka nyt on murtunut. Euro, tai aiemmin markka, vaalirahoitukseen satoi lyhentämättömänä lehtiyhtiön laariin. Nykyisin uutiset luetaan netistä, johon myös ehdokkaat panostavat aiempaa voimakkaammin. Vaali- tai muukaan mainosraha ei itsestäänselvästi tulekaan enää lehtiyhtiöille.

Äänestäjien kannalta tämä on hyvä muutos. Ehdokkaan nettisivuilta saa paljon laajemman käsityksen niistä asioista ja arvoista mitä hän edustaa kuin pienestä kuvalla höystetystä sanomalehti-ilmoituksesta. Enää ei tarvitse äänestää tutuntuttua oman kylän poikaa vain siksi, ettei tiedä kenestäkään muusta sitäkään vähää.

Sanomalehdistö taas piehtaroi kriisissään. Politiikan sisällön sijasta keskitytään sensaatioihin. Eduskunnasta uutisoidaan avioliitto- ja vauvauutisia tarkemmin kuin lainsäädännön asiasisältöä. EU:sta uutisionti on vieläkin valikoivempaa. Veikkaan, että esimerkiksi Lissabonin sopimuksen sisältö on suurimmalle osalle kansasta täysin tuntematon. Valittavasti laatusanomalehdistö on Suomesta kadonnut.

Vanhan viisauden mukaan ihmisten keskimääräisen poliittisen tietämyksen voi tiivistää kymmeneen lauseeseen. Sääli, jos puolet näistä lauseista koskevat vaalirahoitusta ja toinen puoli kansanedustajien perhe-elämää.

 

Onko omistuksella väliä?

Onko sillä väliä kuka omistaa suomalaiset suuryritykset?

Kyllä ja ei.

Omistajan tausta tai kansallisuus on kyllä periaateessa yhdentekevää yhtiön ja sen toiminnan kannalta. Yhtiön johdon tulee toimia siten, että tulos on mahdollisimman hyvä ja toisaalta lakiin perustuva omistajien yhdenvertaisuus ei tee eroa enemmistö- tai vähemmistöomistajien välillä. Suuri omistaja ei saa siis tehdä ratkaisuja, jotka ovat hänen mielestään oikeutettuja, mutta eivät kohtele yrityksen omistajia yhdenvertaisesti. Hyvin säädetty laki. Pienomistajana pitäisin harmillisena jos suuri omistaja käyttäisi sijoittamiani varoja muiden tarkoitusperien edistämiseen.

Suomessa lait säätää Eduskunta. Siksi onkin erikoista, että lainsäätäjä aina silloin tällöin unohtaa säätämänsä lait. Me alamaisethan emme voi lakeja unohtaa, koska niiden rikkomisesta rangaistaan. Omistusasiat ovat ilmeisesti Eduskunnallekin niin vaikeita, että itse säätämien lakien noudattaminen ei olekaan enää tärkeää. Esimerkiksi Stora Enson Kemijärven sellutehtaan sulkemisen yhteydessä vaadittiin, että valtio astuisi väliin ja estäisi osaomistamansa yhtiön operatiivisen toimenpiteen. Siis yksinkertaistaen: käytetään muiden sijoittajien varoja työllisyyspolitiikan hoitoon. Mahdollisesti ymmärrettävää jostain näkökulmasta, mutta laitonta ja muiden omistajien kannalta äärimmäisen epäreilua.

Suomalaisia pörssiyhtiöitä omistavat pääpiirteissään suraavat tahot: valtio, kotimaiset instituutiot, ulkomaiset instituutiot ja kotitaloudet. Kenen pitäisi omistaa näitä yhtiöitä?

Valtion omistajuus ei sinänsä ole vahingollista, jos valtio muistaa noudattaa samoja sääntöjä kuin muut sijoittajat. Toisaalta on aiheellista kysyä pitääkö valtion sijoittaa verovaroja pörssiyhtiöihin. Valtion omistajuutta perustellaan esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdilla. Miten valtio voi tyydyttää huoltovarmuuden tarpeita omistajana loukkaamatta muiden sijoittajien intressejä? Muistettakoon, että kriisitilanteessa valtio voi joka tapauksessa pakko-ottaa haltuunsa tiettyä omaisuutta riippumatta sen omistajuudesta. Yhteiskunnan kannalta kriittisiä toimintoja ei koskaan pidäkään viedä vapaille markkinoille vaan ne tulee pitää valtion suvereenissa kontrollissa.

Minkä vuoksi veronmaksajien varoja on sijoitettu esimerkiksi Tukholman kaukolämpöverkkoon, maanrakennusyhtiöön tai vähemmistöomistukseen puhelinyhtiössä muutama vuosi sen jälkeen kun toinen verovaroin omistettu puhelinyhtiö oli myyty? On vaikeaa käsittää, mitä kansallisia intressejä näillä haetaan.

Kotimaisista instituutioista ylivoimaisesti tärkeimpiä ovat eläkevakuutusyhtiöt. Suomen eläkejärjestelmä on monessa suhteessa onnistunut. Yksityishenkilöille kuuluva eläkepääoma hallinnoidaan suurina omaisuusmassoina eläkeyhtiöistä käsin. Niillä on sijoittamiseen liittyvää asiantuntemusta ja pitkäjänteisyyttä, jota yritysten pitkäaikainen kehittäminen edellyttää.

Ulkomaalaiset instituutiot sijoittavat myös suurelta osin eläkevaroja. Sijoitusrahastojen omistajat voivat olla suoraan yksityishenkilöitä, jotka sijoittavat omia varojaan tai sitten pitkän ja monimutkaisen ketjun päässä olevia tahoja, joissa sijoittajat sijoittavat rahastoihin, jotka taas sijoittavat rahastoihin jne. Tietysti sijoittajina on myös "aitoja" eläkerahastoja. Ulkomaalaisten sijoittajien varjopuolena on, että niillä ei ole mitään "Suomi-kiintiötä". Toisin sanoen ne sijoittavat Suomeen ja suomalaisiin yrityksiin niin kauan kuin ne ovat houkutteleva vaihtoehto. Viimeisen vuoden aikana sijoitukset suomalaisiin yhtiöihin ovat kääntyneet jyrkkään laskuun, mistä on seurauksena yritysten osakekurssien romahdus.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että ulkomaalaisia omistajia on moneen lähtöön. Osalla sijoitushorisontti on pitkäjänteinen, osalla taas muutaman päivän mittainen, mahdollisesti lyhyempikin. Lyhytaikaisiakaan sijoittajia, yleensä ns. "pahamaineisia" hedge-fundeja ei pidä ylenkatsoa. Ne tuovat markkinoille likviditeettiä eli auttavat toisaalta yritysten oikean markkina-arvon määrittelyssä ja toisaalta tuovat mahdollisuuden ostaa tai myydä yrityksen osakkeita milloin hyvänsä. Sijoittajan painajainen on osake, jota kukaan ei halua ostaa.

Ulkomaalaisomistus ei ole ongelma. Ongelma on kotimaisen omistuksen vähäisyys. Suomalaisia ei kannusteta ottamaan omistajuutta suomalaisista yrityksistä muuten kuin edellämainittujen eläkeyhtiöiden kautta tai pankkien mainostamien sijoitusrahastojen kautta. Pankkien sijoitusrahastot hajauttavat omistuksen jollain kriteereillä eri yhtiöihin ja laskuttavat prosenttipohjaisen palkkion riippumatta rahaston tuotosta. Onneksi lakia ollaan muuttamassa siten, että vapaaehtoisia eläkevaroja sijoittavien ei jatkossa tarvitse sijoittaa pankkien rahastojen kautta.

Kotitalouksien suora osakeomistus on valitettavan vähäistä. Tyypillisesti suomalaisen perheen sijoitussalkussa on muutama Sammon tai Elisan osake, jotka ovat tulleet yhtiömuodon muutoksen yhteydessä "itsestään". Tai mahdollisesti pankkien osakkeita, joita pankit markkinoivat aikoinaan samalla tarmolla kuin nykyisin edellämainittuja sijoitusrahastoja. Tai sitten teknologiahuuman aikana ostettuja arvonsa menettäneitä "ihmepapereita", joilla piti uhmata aiempaa vanhentunutta maailman talousjärjestystä.

Jos kerran omistajalla ei ole merkitystä yhtiön toiminnan kannalta, miksi on tärkeää lisätä suomalaisten kotitalouksien omistajuutta?

Omistajat tekevät pitkän aikavälin strategiset linjaukset. Ei ole yhdentekevää mitä kieltä omistajat puhuvat ja missä maassa he asuvat. Ei myöskään ole yhdentekevää, onko yhtiö Suomesta johdettu vai kansainvälisen yhtiön suomalainen alakonserni. Tyypillisesti yrityksen tutkimus- ja kehittämistoiminnot ovat siellä missä pääkonttori. Miltä Nokia näyttäisi tänään jos se olisi aikoinaan myyty ruotsalaiselle Ericssonille? Suomalainen kansankapitalismi toimisi vastavoimana ulkomaalaisille sijoittajille.

Suomalainen kansankapitalismi antaa suomalaisille mahdollisuuden vaurastua. Valitettavasti osakkeisiin sijoittaminen ei ole verotuksellisesti houkuttelevaa. Monet ulkomaalaiset suomalaisiin osakkeisiin sijoittavat tahot nauttivat huomattavasti edullisemmasta verotuksesta kuin suomalaiset sijoittajat. Tämä on väärin ja syrjii suomalaisia.

Osakkeisiin sijoittaminen ja niillä vaurastuminen herättää myös tunnelatauksia. On väärin ansaita ilman kovaa työtä (vaikka sosiaaliturva ja maataloustuki tuovat ansioita ilman työntekoa). Osakkeisiin sijoittaminen on keinottelua, jossa ennemmin tai myöhemmin rahat katoavat kuten uhkapelissä.

Suomalaisia pitää kannustaa sijoittamaan suomalaisiin yhtiöihin. Verotukselliset ja lainsäädännölliset kannusteet on saatettava ajan tasalle, jotta suomalaiset olisivat samalla viivalla ulkomaalaisten kanssa. Kansa pitää myös valistaa ja kouluttaa, jotta esimerkiksi pankkien rahastomarkkinoinnille saadaan riittävä puolueeton vastanäkökulma. Lopputuloksena on korkeampi kotimainen omistajuus suomalaisissa yhtiöissä, joka turvaa osittain niiden pääomahuollon ja siten myös yritysten pitkäjänteisen kehittämisen Suomessa. Kotimaisella omistajuudella voidaan vaikuttaa talouden ja työllisyyden turvaamiseen maassamme.

Joukkoliikenne pelastaa maailman?

Raitiovaunujen ja bussien sunnuntaivuoroja karsitaan. Hienoa. Olenkin ihmetellyt, miksi tyhjiä busseja saa ajeluttaa iltaisin ja viikonloppuisin samalla kun yleinen huoli ilmaston lämpenemisestä kasvaa.

Vaikka kyseinen karsinta tehdään kustannussyistä, vaikutus hiilidioksidipäästöihin on selkeä. Samalla toivoisi keskustelun kasvihuonepäästöistä muuttuvan asiantuntevammaksi. Tähänastisessa keskustelussa kyse on ollut yksityisautoilun rajoittamisesta ja joukkoliikenteen kritiikittömästä suosimisesta. Totuus on valitettavasti jonkin verran monimutkaisempi.

Joukkoliikenne on nimensä mukaisesti tehokasta siirrettäessä joukkoja paikasta toiseen. Nukkumalähiöstä kaupungin keskustan työpaikoille kulkevat täydet bussit ovat kiistatta kaikilla mittareilla tehokkaita. Tosin nekin kulkevat toiseen suuntaan yleensä tyhjinä. Sen sijaan haja-asutusaluieden liikenne tai aiemmin mainittu ilta- ja viikonloppuliikenne on erittäin vaikea toteuttaa tehokkaasti joukkoliikenteellä.

Tyypillinen kaupunkiliikenteen bussi kuluttaa dieseliä noin 50 litraa sadalla kilometrilla. Viidelläkymmenellä matkustajalla kulutus henkeä kohti on litra satasella. Sen sijaan jos matkustajia on vain kymmenen, kulutus on viisi litraa satasella henkeä kohti. Nykyaikainen dieselhenkilöauto kuluttaa saman viisi litraa. Jos siinä on useampi matkustaja, esimerkiksi nelihenkinen perhe, se on selkeästi kilpailukykyinen vaihtoehto joukkoliikenteelle.

Asun bussireitin varrella noin viiden kilometrin päässä päätepysäkiltä. Iltaisin ja viikonloppuisin matkustajia kotipysäkkimme kohdalla on keskimäärin alle viisi. Nämä viisi matkustajaa tupruttelevat taivaalle kymmenen litraa polttoainetta henkeä kohti satasella, jos ei oteta huomioon bussin tyhjäkäyntiä päätepysäkillä ja siirtoajoja.

Yksityisautoliikenne ja joukkoliikenne eivät siis ole toistensa vastakohtia. Ne täydentävät toisiaan. Joukkoliikennettä ei saa myöskään nähdä pelkästään ympäristöasiana, vaan kyseessä on julkinen palvelu niille, joille liikkuminen muilla keinoin on mahdotonta, kuten autottomat, nuoret ja vanhukset.

Toivoin kirjoituksen alussa asiantuntevampaa keskustelua kasvihuonepäästöistä. Liikenne on vain yksi kasvihuonepäästöjen lähde. Kasvihuonepäästöihin pitää suhtautua kokonaisvaltaisemmin.

Liikennettä voidaan järkiperäistää monella tavalla. Edellä mainittu joukko- ja yksityisliikenteen yhdistely on eräs tärkeä oivallus, mutta ei pitemmän päälle muuta tilannetta kovinkaan paljon.

Yhdyskuntarakennetta voidaan muuttaa siten, että liikenne on tehokkaampaa ja tarpeeton liikenne vähenee. Nykyisellään pääkaupunkiseutu on kaavoitettu tehottomasti, joka on nostanut asuntojen hinnat lähellä työpaikkoja niin korkeaksi, että työssäkäyvät lapsiperheet joutuvat muuttamaan Karkkilaan, Klaukkalaan ja Kirkkonummelle tehokkaan joukkoliikenteen ulotumattomiin saavuttaakseen kohtuullisen asumisen tason. Samalla asuntojen lämmityksen infrastruktuuri tulee paljon tehottomammaksi ja näin myös osaltaan lisää kasvihuonepäästöjä.

Vapaa-ajan harrastukset kuormittavat ympäristöä. Nykyisellään on päivänselvää, että kesäharrastuksia voidaan harrastaa talvella ja päinvastoin. Kesän tekeminen keinotekoisesti talvella ja talven kesällä on energiaa tuhlaavaa ja kasvihuonepäästöjä kasvattavaa. Samoin harrastukset, joita ei voi harrastaa lähellä kotia lisäävät liikkumisen tarvetta. Ymmärrän kyllä, että Suomen jääkiekkomaajoukkueen pitää harjoitella myös kesällä pärjätäkseen, mutta pitääkö kymmenvuotiaiden juniorien pelata myös kesällä?

Lomamatkat kaukomaille tuntuvat kuuluvan kansalaisoikeuksiin. Loman voi viettää lähempänäkin, kotimaassa ja Euroopassa on hienoja kohteita.

Joidenkin arvioiden mukaan puolet kasvihuonepäästöistä aiheutuu ihmisten ravinnosta. Karjan kasvatus on yksi pahimmista kasvihuonepäästöistä maailmanlaajuisesti.

Listaa voi jatkaa loputtomiin. Voinko luopua painetusta sanomalehdestä, tuoreista hedelmistä talvella, lämmitetyistä jalkakäytävistä yms.? Kyse on henkilökohtaisista valinnoista.

Palataanpa vielä alkuperäiseen aiheeseen, liikenteeseen. Liikenteen suhteen täytyy tehdä järkeviä ratkaisuja. esimerkiksi liikenteen sujuvuutta täytyy pyrkiä parantamaan. On kyse joukko- tai yksityisliikenteestä, ruuhkassa seisovat ajoneuvot käyttävät energiaa liikkumatta mihinkään. Joukkoliikennekaistat ovat hyvä ratkaisu, mutta niiden käyttöoikeutta pitäisi laajentaa esimerkiksi autoihin, joissa on vähintään kolme henkeä. Samalla voi ihmetellä, millä kriteeristöllä taksit ovat joukkoliikennettä.

Uusia autoja hankittaessa tai niitä verotettaessa pitää kannustaa hankkimaan autoja, joiden ympäristö- ja turvallisuusominaisuudet ovat järkeviä. Tyypillinen nykyaikainen perheauto on tehty rakenteellisesti siten, että sillä voidaan ajaa 200 km/h. Jos rakenteellinen huippunopeus olisi vain 120 km/h, olisi auton moottori, voimansiirto, renkaat yms. huomattavasti nykyistä kevyempi, jolloin polttoaineenkulutus olisi nykyistä alhaisempi. Turvavarusteet lisäävät auton painoa, mutta niistä tinkimistä en kyllä kannata.

Dieselmoottorit ovat tehokkaampia kuin bensiinimootttorit, mutta ne ovat samalla painavampia. Suuremmissa autoissa dieselmoottori on parempi vaihtoehto, mutta mentäessä pienempiin autohin ero kaventuu ja saattaa kääntyä jopa bensiinimoottorin eduksi. Hybrideistä on puhuttu paljon. Ne ovat erinomainen vaihtoehto autoihin, joilla ajetaan pääasiassa kaupungeissa. Ne ottavat osan käyttövoimastaan jarrutusenergiasta, jota syntyy ennenkaikkea kaupunkiliikenteessä. Maanteillä hybridien hyöty jää pieneksi.

Sähköautojen tulevaisuuteen en usko. Sähkön tuotannon hyötysuhde siirtohäviöineen on yhtä huono kuin polttomoottoreilla, alle 30%. Sähköautojen toimintasädettä on pystytty pidentämään tekemällä niistä pienempiä. Samalla tavalla polttomoottorikäyttöisten autojen tehokkuutta voidaan parantaa. Meidän ilmastossamme sähköautojen heikkouksiin liittyy kylmyys talvella ja akun alhaisempi kesto kylmillä ilmoilla.

Paras tapa vähentää liikenteen päästöjä on jättää matka tekemättä. Esimerkiksi siirtymällä sähköiseen asiointiin voidaan tarpeetonta liikkumista vähentää. Pankkipalvelut ovat loistava esimerkki siitä, kuinka tehokkuutta ja palvelun tasoa voidaan parantaa samanaikaisesti. Monissa työpaikoissa on mahdollisuus tehdä osittain töitä kotoa käsin, niin sanottua etätyötä. Tällainen ratkaisu luonnollisesti vähentää liikkumisen tarvetta.

Kokkonaisvaltainen ja harkittu lähestyminen kasvihuonekaasujen vähentämiseen antaa paremman lopputuloksen kuin pelkkään joukkoliikenteen kannattamiseen perustettu politiikka. Liikenteen ratkaisuja pitää tarkastella niistä aiheutuneiden haittojen perusteella, ei pelkästään liikenteen itsensä aiheuttamina, mutta myös eri ratkaisuista johtuvien liikkumistarpeiden aiheuttamina.

Digita vie televisionkatselijan varat?

Helsingin Sanomat “paljasti” sensaation: Yleisradion ranskalaisille myymä televisioverkkoyhtiö tuottaa voittoa. Voittoa kertyy jopa niin paljon, että Yleisradio kokee sen kohtuuttomaksi. Jotta asiasta tulisi vielä arvelluttavampaa, oli ranskalaisen yhtiön taustalla pääomasijoittaja, joka toimii siis voittoa tavoitellakseen. Liikevoittoprosentti oli huima. Lisäksi Huoltovarmuuskeskus oli huolissaan siitä, että omistaja on ulkomaalainen.

Hoh-hoijaa, taitaa uutiset olla vähissä. Yleisradio on myydessään verkkoyhtiön tehnyt uskoakseni hyvät kaupat. Kaupan yhteydessä on mitä todennäköisimmin sovittu verkon vuokraushinnoista ja hintojen muutoksista. Onko Yleisradio siis omasta mielestään tehnyt huonot kaupat? No sitä sopiikin sitten pääjohtajan suulla ihmetellä julkisuudessa.

Ostaja, eli sijoittaja ei varmaankaan ostanut lähetysverkkoa hyväntekeväisyyttään. Oletettavasti he hakivat mielekästä tuottoa sijoittamalleen pääomalle. Helsingin Sanomien raportoima liikevoittoprosentti on epärelevantti suure tämän kaltaisessa liiketoiminnassa. Pitäisi ennemmin tarkastella pääoman tuottoa.

Kamalinta tässä tuntuu olevan se, että sijoittaja on ulkomaalainen. Ulkomaalaisviha ja –epäluulo istuu suomalaisissa syvällä. Ulkomaalaisomistaja kelpasi kyllä Digitaa myytäessä, mutta voittoa ulkomaalaiset eivät meidän televisioverkoilla saa tehdä. Ulkomaalaiset saavat omistaa Suomessa kebab-kioskeja ja pizzerioita, mutta ei mitään oikeasti merkityksellistä. Kutsuisin tätä sijoittajarasismiksi.

Huoltovarmuuskeskuksen huoli koskee niinikään ulkomaalaisomistusta. Käsittämätöntä, koska verkkoa ei voi kriisitilanteessa viedä maasta ja kriisitilanteessa voimaan astuvat valmiuslait, kuten kaikki muutkin lait, koskevat ulkomaalaisten omistamia yhtiöitä samalla tavalla kuin suomalaisten omistamia yhtiöitä.

Suomalaisen elinkeinoelämän pääomahuollon turvaamiseksi ulkomaalaisten sijoituksia maassamme ei saa syrjiä. Sääntöjen on oltava samat sekä ulkomaalaisille että kotimaisille sijoittajille. Sääntöjä ei saa mielivaltaisesti muuttaa.