“Vaalirahaskandaali”

Kesän uutisköyhyydessä lehdet ovat keksineet tehdä toistuvasti "paljastuksia" vaalirahoituksesta. Lukijoille on annettu mielikuva siitä, että on tapahtunut jotain rikollista tai vähintäänkin moraalisesti arvelluttavaa. Poliitikot ovat kahmineet rahaa erilaisilta tahoilta täyttääkseen omat taskunsa. Sitten muutaman viikon hehkutuksen jälkeen kansalta kysytään onko luottamus poliitikkoihin vähentynyt. Ja yllätys, yllätys, luottamus on laskenut.

Ihmiset, jotka ottavat vastuun yhteisten asioiden hoidosta, tekevät sen pääsääntöisesti halustaan vaikuttaa asioiden kulkuun. He ottavat vastuuta yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta luonnollisesti oman maailmankatsomuksensa mukaisesti. Oman edun tavoitteluun tai suoranaiseen rötöstelyyn politiikka on huono työkalu. Toki poliitikkoihinkin mahtuu monenlaista toimijaa.

Käytännössä poliitikon työstä on glamour kaukana. Loputtomia kokouksia milloin minkäkin asian tiimoilta. Esimerkiksi kunnallisten luottamustointen hoidosta maksettava korvaus on melko vaatimaton. Kansanedustajien palkka ja edut ovat kateuden kohteita, vaikka ne ovat melko maltillisia. Pääministerin palkallakaan ei johdeta yhtään suuryritystä.

Täytyy siis ihailla näitä asioidemme hoitajia. Hienoa, että joku ajaa asiaani vuosikaudet pelkästään sillä edellytyksellä, että viitsin äänestää häntä muutaman vuoden välein.

Vaalityö ei ole halpaa. Muutama ilmoitus kansallisiin päivälehtiin, siis niihin, jotka tätä vaalirahakohua ovat kovasti pitäneet yllä, maksaa helposti kymmeniä tuhansia euroja. Sijoitus on lisäksi melko epävarma. Suurikaan vaalibudjetti ei takaa läpimenoa. Vastinneeksi onnistuneesta vaalityöstä saa sitten näitä edellämainittuja loputtomia kokouksia muiden asioiden hoitamiseksi.

Millä tätä vaalityötä voidaan rahoittaa? Tietysti rahat voi ottaa omista säästöistä. Valitettavasti silloin saamme melko vinoutuneen päättäjärakenteen. Hyväosaiset päättäjät, ne joilla on aikaa ja varaa, tekevät päätökset muiden puolesta. Demokratian kannalta on kuitenkin tärkeää saada koko kansan ääni kuuluviin, myös niiden joilla ei ole pankkitilillään muutamaa kymppitonnia heitettäväksi lehtiyhtiöiden omistajille. Silloin vaalityötä täytyy pystyä rahoittamaan muilla tavoin.

Lehtiyhtiöt voisivat tietysti antaa mainostilansa ilmaiseksi. Se valitettavasti heikentäisi niiden tuloksen eikä toimituksellinen puoli voisi taivastella vaalirahoituksen kiemuroita.

Käytännösssä vaalirahoitusta on aina kerätty ehdokkaiden lähipiireiltä. Yritysmaailma on perinteisesti tukenut Kokoomusta, maataloutta lähellä olevat tahot Keskustapuoluetta ja ammattiyhdistysliike vasemmistopuolueita. Tämä tuki on täysin laillista. Tosin aavistuksen arvelluttavaa on, jos ammattiyhdistys, jonka tavoitteena on ajaa jäsenistön aseman parantamista, päättääkin jäsenistönsä puolesta mitkä ehdokkaat heidän etujaan parhaiten ajavat. Samalla tavalla on arvelluttavaa, jos esimerkiksi kunnallisten työntekijöiden eläkekassa katsoo eläkkeensaajiensa varoilla aiheelliseksi tukea joko suoraan tai välillisesti jotain ehdokasta.

Yritysten tai yksityishenkilöiden tuessa ei ole mitään väärää. Yrityksen omistajat voivat luonnollisesti päättää tukevansa tai jättämällä tukematta ehdokkaita. Tietysti äänestäjien on oikeutettua tietää, ketkä ovat kutakin ehdokasta tai puoluetta tukeneet. Puolueet ovatkin suostuneet julkaisemaan tulevat tukijansa.

Miksi vaalirahoitus on juuri nyt noussut kuumaksi puheenaiheeksi? Järjestelmä on kuitenkin arvatenkin toiminut vuosikymmeniä.

Sanomalehdistö on kriisissä. Lukijamäärät laskevat. Painetut uutiset ovat vanhentuneita. Ennen sanomalehdillä oli viestintämonopoli, joka nyt on murtunut. Euro, tai aiemmin markka, vaalirahoitukseen satoi lyhentämättömänä lehtiyhtiön laariin. Nykyisin uutiset luetaan netistä, johon myös ehdokkaat panostavat aiempaa voimakkaammin. Vaali- tai muukaan mainosraha ei itsestäänselvästi tulekaan enää lehtiyhtiöille.

Äänestäjien kannalta tämä on hyvä muutos. Ehdokkaan nettisivuilta saa paljon laajemman käsityksen niistä asioista ja arvoista mitä hän edustaa kuin pienestä kuvalla höystetystä sanomalehti-ilmoituksesta. Enää ei tarvitse äänestää tutuntuttua oman kylän poikaa vain siksi, ettei tiedä kenestäkään muusta sitäkään vähää.

Sanomalehdistö taas piehtaroi kriisissään. Politiikan sisällön sijasta keskitytään sensaatioihin. Eduskunnasta uutisoidaan avioliitto- ja vauvauutisia tarkemmin kuin lainsäädännön asiasisältöä. EU:sta uutisionti on vieläkin valikoivempaa. Veikkaan, että esimerkiksi Lissabonin sopimuksen sisältö on suurimmalle osalle kansasta täysin tuntematon. Valittavasti laatusanomalehdistö on Suomesta kadonnut.

Vanhan viisauden mukaan ihmisten keskimääräisen poliittisen tietämyksen voi tiivistää kymmeneen lauseeseen. Sääli, jos puolet näistä lauseista koskevat vaalirahoitusta ja toinen puoli kansanedustajien perhe-elämää.

 

Onko omistuksella väliä?

Onko sillä väliä kuka omistaa suomalaiset suuryritykset?

Kyllä ja ei.

Omistajan tausta tai kansallisuus on kyllä periaateessa yhdentekevää yhtiön ja sen toiminnan kannalta. Yhtiön johdon tulee toimia siten, että tulos on mahdollisimman hyvä ja toisaalta lakiin perustuva omistajien yhdenvertaisuus ei tee eroa enemmistö- tai vähemmistöomistajien välillä. Suuri omistaja ei saa siis tehdä ratkaisuja, jotka ovat hänen mielestään oikeutettuja, mutta eivät kohtele yrityksen omistajia yhdenvertaisesti. Hyvin säädetty laki. Pienomistajana pitäisin harmillisena jos suuri omistaja käyttäisi sijoittamiani varoja muiden tarkoitusperien edistämiseen.

Suomessa lait säätää Eduskunta. Siksi onkin erikoista, että lainsäätäjä aina silloin tällöin unohtaa säätämänsä lait. Me alamaisethan emme voi lakeja unohtaa, koska niiden rikkomisesta rangaistaan. Omistusasiat ovat ilmeisesti Eduskunnallekin niin vaikeita, että itse säätämien lakien noudattaminen ei olekaan enää tärkeää. Esimerkiksi Stora Enson Kemijärven sellutehtaan sulkemisen yhteydessä vaadittiin, että valtio astuisi väliin ja estäisi osaomistamansa yhtiön operatiivisen toimenpiteen. Siis yksinkertaistaen: käytetään muiden sijoittajien varoja työllisyyspolitiikan hoitoon. Mahdollisesti ymmärrettävää jostain näkökulmasta, mutta laitonta ja muiden omistajien kannalta äärimmäisen epäreilua.

Suomalaisia pörssiyhtiöitä omistavat pääpiirteissään suraavat tahot: valtio, kotimaiset instituutiot, ulkomaiset instituutiot ja kotitaloudet. Kenen pitäisi omistaa näitä yhtiöitä?

Valtion omistajuus ei sinänsä ole vahingollista, jos valtio muistaa noudattaa samoja sääntöjä kuin muut sijoittajat. Toisaalta on aiheellista kysyä pitääkö valtion sijoittaa verovaroja pörssiyhtiöihin. Valtion omistajuutta perustellaan esimerkiksi huoltovarmuusnäkökohdilla. Miten valtio voi tyydyttää huoltovarmuuden tarpeita omistajana loukkaamatta muiden sijoittajien intressejä? Muistettakoon, että kriisitilanteessa valtio voi joka tapauksessa pakko-ottaa haltuunsa tiettyä omaisuutta riippumatta sen omistajuudesta. Yhteiskunnan kannalta kriittisiä toimintoja ei koskaan pidäkään viedä vapaille markkinoille vaan ne tulee pitää valtion suvereenissa kontrollissa.

Minkä vuoksi veronmaksajien varoja on sijoitettu esimerkiksi Tukholman kaukolämpöverkkoon, maanrakennusyhtiöön tai vähemmistöomistukseen puhelinyhtiössä muutama vuosi sen jälkeen kun toinen verovaroin omistettu puhelinyhtiö oli myyty? On vaikeaa käsittää, mitä kansallisia intressejä näillä haetaan.

Kotimaisista instituutioista ylivoimaisesti tärkeimpiä ovat eläkevakuutusyhtiöt. Suomen eläkejärjestelmä on monessa suhteessa onnistunut. Yksityishenkilöille kuuluva eläkepääoma hallinnoidaan suurina omaisuusmassoina eläkeyhtiöistä käsin. Niillä on sijoittamiseen liittyvää asiantuntemusta ja pitkäjänteisyyttä, jota yritysten pitkäaikainen kehittäminen edellyttää.

Ulkomaalaiset instituutiot sijoittavat myös suurelta osin eläkevaroja. Sijoitusrahastojen omistajat voivat olla suoraan yksityishenkilöitä, jotka sijoittavat omia varojaan tai sitten pitkän ja monimutkaisen ketjun päässä olevia tahoja, joissa sijoittajat sijoittavat rahastoihin, jotka taas sijoittavat rahastoihin jne. Tietysti sijoittajina on myös "aitoja" eläkerahastoja. Ulkomaalaisten sijoittajien varjopuolena on, että niillä ei ole mitään "Suomi-kiintiötä". Toisin sanoen ne sijoittavat Suomeen ja suomalaisiin yrityksiin niin kauan kuin ne ovat houkutteleva vaihtoehto. Viimeisen vuoden aikana sijoitukset suomalaisiin yhtiöihin ovat kääntyneet jyrkkään laskuun, mistä on seurauksena yritysten osakekurssien romahdus.

Totuuden nimessä on myönnettävä, että ulkomaalaisia omistajia on moneen lähtöön. Osalla sijoitushorisontti on pitkäjänteinen, osalla taas muutaman päivän mittainen, mahdollisesti lyhyempikin. Lyhytaikaisiakaan sijoittajia, yleensä ns. "pahamaineisia" hedge-fundeja ei pidä ylenkatsoa. Ne tuovat markkinoille likviditeettiä eli auttavat toisaalta yritysten oikean markkina-arvon määrittelyssä ja toisaalta tuovat mahdollisuuden ostaa tai myydä yrityksen osakkeita milloin hyvänsä. Sijoittajan painajainen on osake, jota kukaan ei halua ostaa.

Ulkomaalaisomistus ei ole ongelma. Ongelma on kotimaisen omistuksen vähäisyys. Suomalaisia ei kannusteta ottamaan omistajuutta suomalaisista yrityksistä muuten kuin edellämainittujen eläkeyhtiöiden kautta tai pankkien mainostamien sijoitusrahastojen kautta. Pankkien sijoitusrahastot hajauttavat omistuksen jollain kriteereillä eri yhtiöihin ja laskuttavat prosenttipohjaisen palkkion riippumatta rahaston tuotosta. Onneksi lakia ollaan muuttamassa siten, että vapaaehtoisia eläkevaroja sijoittavien ei jatkossa tarvitse sijoittaa pankkien rahastojen kautta.

Kotitalouksien suora osakeomistus on valitettavan vähäistä. Tyypillisesti suomalaisen perheen sijoitussalkussa on muutama Sammon tai Elisan osake, jotka ovat tulleet yhtiömuodon muutoksen yhteydessä "itsestään". Tai mahdollisesti pankkien osakkeita, joita pankit markkinoivat aikoinaan samalla tarmolla kuin nykyisin edellämainittuja sijoitusrahastoja. Tai sitten teknologiahuuman aikana ostettuja arvonsa menettäneitä "ihmepapereita", joilla piti uhmata aiempaa vanhentunutta maailman talousjärjestystä.

Jos kerran omistajalla ei ole merkitystä yhtiön toiminnan kannalta, miksi on tärkeää lisätä suomalaisten kotitalouksien omistajuutta?

Omistajat tekevät pitkän aikavälin strategiset linjaukset. Ei ole yhdentekevää mitä kieltä omistajat puhuvat ja missä maassa he asuvat. Ei myöskään ole yhdentekevää, onko yhtiö Suomesta johdettu vai kansainvälisen yhtiön suomalainen alakonserni. Tyypillisesti yrityksen tutkimus- ja kehittämistoiminnot ovat siellä missä pääkonttori. Miltä Nokia näyttäisi tänään jos se olisi aikoinaan myyty ruotsalaiselle Ericssonille? Suomalainen kansankapitalismi toimisi vastavoimana ulkomaalaisille sijoittajille.

Suomalainen kansankapitalismi antaa suomalaisille mahdollisuuden vaurastua. Valitettavasti osakkeisiin sijoittaminen ei ole verotuksellisesti houkuttelevaa. Monet ulkomaalaiset suomalaisiin osakkeisiin sijoittavat tahot nauttivat huomattavasti edullisemmasta verotuksesta kuin suomalaiset sijoittajat. Tämä on väärin ja syrjii suomalaisia.

Osakkeisiin sijoittaminen ja niillä vaurastuminen herättää myös tunnelatauksia. On väärin ansaita ilman kovaa työtä (vaikka sosiaaliturva ja maataloustuki tuovat ansioita ilman työntekoa). Osakkeisiin sijoittaminen on keinottelua, jossa ennemmin tai myöhemmin rahat katoavat kuten uhkapelissä.

Suomalaisia pitää kannustaa sijoittamaan suomalaisiin yhtiöihin. Verotukselliset ja lainsäädännölliset kannusteet on saatettava ajan tasalle, jotta suomalaiset olisivat samalla viivalla ulkomaalaisten kanssa. Kansa pitää myös valistaa ja kouluttaa, jotta esimerkiksi pankkien rahastomarkkinoinnille saadaan riittävä puolueeton vastanäkökulma. Lopputuloksena on korkeampi kotimainen omistajuus suomalaisissa yhtiöissä, joka turvaa osittain niiden pääomahuollon ja siten myös yritysten pitkäjänteisen kehittämisen Suomessa. Kotimaisella omistajuudella voidaan vaikuttaa talouden ja työllisyyden turvaamiseen maassamme.

Joukkoliikenne pelastaa maailman?

Raitiovaunujen ja bussien sunnuntaivuoroja karsitaan. Hienoa. Olenkin ihmetellyt, miksi tyhjiä busseja saa ajeluttaa iltaisin ja viikonloppuisin samalla kun yleinen huoli ilmaston lämpenemisestä kasvaa.

Vaikka kyseinen karsinta tehdään kustannussyistä, vaikutus hiilidioksidipäästöihin on selkeä. Samalla toivoisi keskustelun kasvihuonepäästöistä muuttuvan asiantuntevammaksi. Tähänastisessa keskustelussa kyse on ollut yksityisautoilun rajoittamisesta ja joukkoliikenteen kritiikittömästä suosimisesta. Totuus on valitettavasti jonkin verran monimutkaisempi.

Joukkoliikenne on nimensä mukaisesti tehokasta siirrettäessä joukkoja paikasta toiseen. Nukkumalähiöstä kaupungin keskustan työpaikoille kulkevat täydet bussit ovat kiistatta kaikilla mittareilla tehokkaita. Tosin nekin kulkevat toiseen suuntaan yleensä tyhjinä. Sen sijaan haja-asutusaluieden liikenne tai aiemmin mainittu ilta- ja viikonloppuliikenne on erittäin vaikea toteuttaa tehokkaasti joukkoliikenteellä.

Tyypillinen kaupunkiliikenteen bussi kuluttaa dieseliä noin 50 litraa sadalla kilometrilla. Viidelläkymmenellä matkustajalla kulutus henkeä kohti on litra satasella. Sen sijaan jos matkustajia on vain kymmenen, kulutus on viisi litraa satasella henkeä kohti. Nykyaikainen dieselhenkilöauto kuluttaa saman viisi litraa. Jos siinä on useampi matkustaja, esimerkiksi nelihenkinen perhe, se on selkeästi kilpailukykyinen vaihtoehto joukkoliikenteelle.

Asun bussireitin varrella noin viiden kilometrin päässä päätepysäkiltä. Iltaisin ja viikonloppuisin matkustajia kotipysäkkimme kohdalla on keskimäärin alle viisi. Nämä viisi matkustajaa tupruttelevat taivaalle kymmenen litraa polttoainetta henkeä kohti satasella, jos ei oteta huomioon bussin tyhjäkäyntiä päätepysäkillä ja siirtoajoja.

Yksityisautoliikenne ja joukkoliikenne eivät siis ole toistensa vastakohtia. Ne täydentävät toisiaan. Joukkoliikennettä ei saa myöskään nähdä pelkästään ympäristöasiana, vaan kyseessä on julkinen palvelu niille, joille liikkuminen muilla keinoin on mahdotonta, kuten autottomat, nuoret ja vanhukset.

Toivoin kirjoituksen alussa asiantuntevampaa keskustelua kasvihuonepäästöistä. Liikenne on vain yksi kasvihuonepäästöjen lähde. Kasvihuonepäästöihin pitää suhtautua kokonaisvaltaisemmin.

Liikennettä voidaan järkiperäistää monella tavalla. Edellä mainittu joukko- ja yksityisliikenteen yhdistely on eräs tärkeä oivallus, mutta ei pitemmän päälle muuta tilannetta kovinkaan paljon.

Yhdyskuntarakennetta voidaan muuttaa siten, että liikenne on tehokkaampaa ja tarpeeton liikenne vähenee. Nykyisellään pääkaupunkiseutu on kaavoitettu tehottomasti, joka on nostanut asuntojen hinnat lähellä työpaikkoja niin korkeaksi, että työssäkäyvät lapsiperheet joutuvat muuttamaan Karkkilaan, Klaukkalaan ja Kirkkonummelle tehokkaan joukkoliikenteen ulotumattomiin saavuttaakseen kohtuullisen asumisen tason. Samalla asuntojen lämmityksen infrastruktuuri tulee paljon tehottomammaksi ja näin myös osaltaan lisää kasvihuonepäästöjä.

Vapaa-ajan harrastukset kuormittavat ympäristöä. Nykyisellään on päivänselvää, että kesäharrastuksia voidaan harrastaa talvella ja päinvastoin. Kesän tekeminen keinotekoisesti talvella ja talven kesällä on energiaa tuhlaavaa ja kasvihuonepäästöjä kasvattavaa. Samoin harrastukset, joita ei voi harrastaa lähellä kotia lisäävät liikkumisen tarvetta. Ymmärrän kyllä, että Suomen jääkiekkomaajoukkueen pitää harjoitella myös kesällä pärjätäkseen, mutta pitääkö kymmenvuotiaiden juniorien pelata myös kesällä?

Lomamatkat kaukomaille tuntuvat kuuluvan kansalaisoikeuksiin. Loman voi viettää lähempänäkin, kotimaassa ja Euroopassa on hienoja kohteita.

Joidenkin arvioiden mukaan puolet kasvihuonepäästöistä aiheutuu ihmisten ravinnosta. Karjan kasvatus on yksi pahimmista kasvihuonepäästöistä maailmanlaajuisesti.

Listaa voi jatkaa loputtomiin. Voinko luopua painetusta sanomalehdestä, tuoreista hedelmistä talvella, lämmitetyistä jalkakäytävistä yms.? Kyse on henkilökohtaisista valinnoista.

Palataanpa vielä alkuperäiseen aiheeseen, liikenteeseen. Liikenteen suhteen täytyy tehdä järkeviä ratkaisuja. esimerkiksi liikenteen sujuvuutta täytyy pyrkiä parantamaan. On kyse joukko- tai yksityisliikenteestä, ruuhkassa seisovat ajoneuvot käyttävät energiaa liikkumatta mihinkään. Joukkoliikennekaistat ovat hyvä ratkaisu, mutta niiden käyttöoikeutta pitäisi laajentaa esimerkiksi autoihin, joissa on vähintään kolme henkeä. Samalla voi ihmetellä, millä kriteeristöllä taksit ovat joukkoliikennettä.

Uusia autoja hankittaessa tai niitä verotettaessa pitää kannustaa hankkimaan autoja, joiden ympäristö- ja turvallisuusominaisuudet ovat järkeviä. Tyypillinen nykyaikainen perheauto on tehty rakenteellisesti siten, että sillä voidaan ajaa 200 km/h. Jos rakenteellinen huippunopeus olisi vain 120 km/h, olisi auton moottori, voimansiirto, renkaat yms. huomattavasti nykyistä kevyempi, jolloin polttoaineenkulutus olisi nykyistä alhaisempi. Turvavarusteet lisäävät auton painoa, mutta niistä tinkimistä en kyllä kannata.

Dieselmoottorit ovat tehokkaampia kuin bensiinimootttorit, mutta ne ovat samalla painavampia. Suuremmissa autoissa dieselmoottori on parempi vaihtoehto, mutta mentäessä pienempiin autohin ero kaventuu ja saattaa kääntyä jopa bensiinimoottorin eduksi. Hybrideistä on puhuttu paljon. Ne ovat erinomainen vaihtoehto autoihin, joilla ajetaan pääasiassa kaupungeissa. Ne ottavat osan käyttövoimastaan jarrutusenergiasta, jota syntyy ennenkaikkea kaupunkiliikenteessä. Maanteillä hybridien hyöty jää pieneksi.

Sähköautojen tulevaisuuteen en usko. Sähkön tuotannon hyötysuhde siirtohäviöineen on yhtä huono kuin polttomoottoreilla, alle 30%. Sähköautojen toimintasädettä on pystytty pidentämään tekemällä niistä pienempiä. Samalla tavalla polttomoottorikäyttöisten autojen tehokkuutta voidaan parantaa. Meidän ilmastossamme sähköautojen heikkouksiin liittyy kylmyys talvella ja akun alhaisempi kesto kylmillä ilmoilla.

Paras tapa vähentää liikenteen päästöjä on jättää matka tekemättä. Esimerkiksi siirtymällä sähköiseen asiointiin voidaan tarpeetonta liikkumista vähentää. Pankkipalvelut ovat loistava esimerkki siitä, kuinka tehokkuutta ja palvelun tasoa voidaan parantaa samanaikaisesti. Monissa työpaikoissa on mahdollisuus tehdä osittain töitä kotoa käsin, niin sanottua etätyötä. Tällainen ratkaisu luonnollisesti vähentää liikkumisen tarvetta.

Kokkonaisvaltainen ja harkittu lähestyminen kasvihuonekaasujen vähentämiseen antaa paremman lopputuloksen kuin pelkkään joukkoliikenteen kannattamiseen perustettu politiikka. Liikenteen ratkaisuja pitää tarkastella niistä aiheutuneiden haittojen perusteella, ei pelkästään liikenteen itsensä aiheuttamina, mutta myös eri ratkaisuista johtuvien liikkumistarpeiden aiheuttamina.

Digita vie televisionkatselijan varat?

Helsingin Sanomat “paljasti” sensaation: Yleisradion ranskalaisille myymä televisioverkkoyhtiö tuottaa voittoa. Voittoa kertyy jopa niin paljon, että Yleisradio kokee sen kohtuuttomaksi. Jotta asiasta tulisi vielä arvelluttavampaa, oli ranskalaisen yhtiön taustalla pääomasijoittaja, joka toimii siis voittoa tavoitellakseen. Liikevoittoprosentti oli huima. Lisäksi Huoltovarmuuskeskus oli huolissaan siitä, että omistaja on ulkomaalainen.

Hoh-hoijaa, taitaa uutiset olla vähissä. Yleisradio on myydessään verkkoyhtiön tehnyt uskoakseni hyvät kaupat. Kaupan yhteydessä on mitä todennäköisimmin sovittu verkon vuokraushinnoista ja hintojen muutoksista. Onko Yleisradio siis omasta mielestään tehnyt huonot kaupat? No sitä sopiikin sitten pääjohtajan suulla ihmetellä julkisuudessa.

Ostaja, eli sijoittaja ei varmaankaan ostanut lähetysverkkoa hyväntekeväisyyttään. Oletettavasti he hakivat mielekästä tuottoa sijoittamalleen pääomalle. Helsingin Sanomien raportoima liikevoittoprosentti on epärelevantti suure tämän kaltaisessa liiketoiminnassa. Pitäisi ennemmin tarkastella pääoman tuottoa.

Kamalinta tässä tuntuu olevan se, että sijoittaja on ulkomaalainen. Ulkomaalaisviha ja –epäluulo istuu suomalaisissa syvällä. Ulkomaalaisomistaja kelpasi kyllä Digitaa myytäessä, mutta voittoa ulkomaalaiset eivät meidän televisioverkoilla saa tehdä. Ulkomaalaiset saavat omistaa Suomessa kebab-kioskeja ja pizzerioita, mutta ei mitään oikeasti merkityksellistä. Kutsuisin tätä sijoittajarasismiksi.

Huoltovarmuuskeskuksen huoli koskee niinikään ulkomaalaisomistusta. Käsittämätöntä, koska verkkoa ei voi kriisitilanteessa viedä maasta ja kriisitilanteessa voimaan astuvat valmiuslait, kuten kaikki muutkin lait, koskevat ulkomaalaisten omistamia yhtiöitä samalla tavalla kuin suomalaisten omistamia yhtiöitä.

Suomalaisen elinkeinoelämän pääomahuollon turvaamiseksi ulkomaalaisten sijoituksia maassamme ei saa syrjiä. Sääntöjen on oltava samat sekä ulkomaalaisille että kotimaisille sijoittajille. Sääntöjä ei saa mielivaltaisesti muuttaa.