Kiivaana käynyt keskustelu välttämättömästä työurien pidentämisestä on keskittynyt pääasiassa eläkeikään ja sen nostamiseen. Sen sijaan alkupäätä ei ole kovin tarmokkaasti tarkasteltu. Suomessa työurien alkaminen on koko ajan siirtynyt myöhemmäksi. Tämän kierteen katkaisu on yhtä välttämätöntä kuin eläkeiän nostaminen.
Perinteisesti maatalous- ja teollisuusyhteiskunnassa töihin mentiin heti kun kyettiin. Maatiloilla lapsetkin tekivät maatöitä ja teollisuuden palvelukseen siirryttiin heti oppivelvollisuuden loputtua 16-vuotiaana. Vähemmistö jatkoi opintojaan lukioon ja yliopistoihin. Joka tapauksessa työurat alkoivat selkeästi nykyistä aiemmin.
Korkea koulutustaso on ehdottomasti tärkeä asia maamme kilpailukyvyn kannalta. Työurien alun lykkääntyminen koulutuksen kannalta parantaa hyvinvointia, se on selvää. Sen sijaan opintojen venyminen on huolestuttava ilmiö.
USA:ssa korkeakoulupiskelijat siirtyvät työelämään n. 22-vuotiaana. Suomessa alle 25-vuotias maisteri on harvinaisuus. Mikä on vialla?
Täytyy myöntää, että USA:n Bachelor-tutkinto ei laajuudessaan yleensä vastaa suomalaista maisterintutkintoa. Toisaalta on huomattava, että niillä valmiuksilla näytää pärjäävän työelämässä ihan mukavasti ja samalla valmiudet jatko-opintoihin näyttävät myös olevan kunnossa. Esimerkiksi joka vuosi valtaosa tieteen Nobel-palkinnoista näyttää menevän USA:han.
Suomalaiset lapset aloittavat koulunsa vuotta vanhempina kuin useissa muissa maissa. Suomalainen koulu on aivan liian vaativaa kuusivuotiaalle. Muissa maissa asia on jostain syystä toisin. Korkeampi kouluunmenoikä nostaa päivähoidon kustannuksia. Kuusivuotiaat viettävät päivänsä päiväkodissa ja esikoulussa, mutta varsinaiseen kouluun heistä ei ole.
Asevelvollisuus vie käytännössä yhden vuoden "tehokasta peliaikaa" miespuolisilta suomalaisnuorilta. Vaikka kannatan vankkumattomasti uskottavaa maanpuolustusta on mielestäni yleiseen asevelvollisuuteen perustuva maanpuolustus aikansa elänyt.
Suurin ongelma on kuitenkin opintojen venyminen. Tavoitteellisessa määräajassa korkeakouluopiskelijoista tutkintonsa suorittaa vain aniharva. Suurimmalla osalla opinnot venyvät eri syistä. Yli kolmekymppinen täysipäiväinen opiskelija ei ole harvinaisuus.
Tiedän, että tämä on herkkä aihe opiskelijajärjestöille. Opiskelijajärjestöt haluavat henkeen ja vereen puolustaa "akateemista vapautta", siis vapautta opiskella tavoiteaikoja hitaammin. Vapautta elää yhteiskunnan opintotuella vailla tulostavoitteita. Yhteiskuntamme parhaat voimat nauttivat akateemisesta vapaudesta sen sijaan, että heidän työpanoksensa olisi yhteiskunnan ja elinkeinoelämän käytettävissä.
Opintotukea pitää muuttaa kannustavammaksi. Esimerkiksi tukea voisi saada vain tavoiteaikojen pituiseen opiskeluun. Akateeminen vapaus säilyisi, mutta yhteiskunta ei olisi maksumiehenä.
Viime aikoina on myös keskusteltu yliopistojen pääsykokeista. Jos opiskelija pääsee vasta useamman yrityksen jälkeen haluamaansa opiskelupaikkaan, valmistuminen lykkääntyy myöhäisemmäksi. Toisaalta nämä monta kertaa yrittäneet ovat opiskelemaan päästessään usein muita motivoituneempia ja opiskelevat kohtuullisen määrätietoisesti ja nopeasti. Kuitenkin olisi parempi, että opiskelut voisivat alkaa heti lukion jälkeen.
Hyvin yleisiä ovat myös "välivuodet" lukion jälkeen. Lukio on ollut niin suuri ponnistus, että välivuosi katsotaan ansaituksi. Vuosi matkailua vanhempien varoilla tai satunnaista työntekoa kun ei ole selkeää käsitystä mitä haluaisi opiskella tai mihin haluaisi ryhtyä. Lukio on epäonnistunut, jos ylioppilaalla on tietopohja kunnossa mutta ei mitään käsitystä uravalinnasta. Välivuoden tai –vuosien pitäminen on muutenkin haastavaa. Paluu opintojen pariin ei ole kovin helppoa.
Suomalaiset koulutetut nuoret voidaan voidaan saada työelämään vuosia aiemmin. Koulun aloittaminen kuusivuotiaana, asevelvollisuudesta luopuminen ja opintotuen muuttaminen kannustavammaksi ovat varmasti toimivia keinoja. Valitettavasti kaikki ovat asioita, joita on kovin helppo vastustaa.
