Vihreätä veropolitiikkaa

Vihreiden puheenjohtaja, työministeri Anni Sinnemäki vaati yrittäjien "verovapaiden" osinkojen verollepanoa. Voi, voi, ei ole ministeri tainnut tehdä läksyjään. Ehdotus oli puhtaan populistinen.

Nykyinen laki antaa ei-listaamattomien yritysten omistajille mahdollisuuden nostaa osinkoja yhtiöstä 9 prosenttia yrityksen nettovarallisuudesta ilman pääomatuloveroja korkeintaan 90 000 euroa vuodessa. Voidakseen jakaa tuon verran, yrityksellä täytyy olla nettovarallisuutta miljoonan verran. Ministeri Sinnemäki siis vaatii tämän veroedun lopettamista oikeudenmukaisuussyistä. Häneltä on valitettavasti jäänyt huomaamatta, että voidakseen jakaa osinkoa, yrityksen on täytynyt maksaa tuloistaan 26 prosentin vero. Tästä syystä kirjoituksen alussa verovapaus oli sitaateissa. Sinnemäki on jopa laskenut paljonko valtio hyötyisi, jos tämä etu poistetaan.

Palkansaajan veroprosentti on samaa 26 prosentin suuruusluokkaa noin 30 000 vuosituloilla. Toisin sanoen keskipalkkainen palkansaaja maksaa yhtä suurta veroa kuin liikeyritykset.

Suurin osa Suomen yrittäjistä nostaa melko vaatimatonta osinkoa yrityksistään. Tämä suuri joukko partureita, putkiliikkeen omistajia, kuorma-autoilijoita ja muita pienyrittäjiä ei tietenkään paistattele päivää viikkolehtien palstoilla miljoonaomaisuuksineen. Kyse on yrittäjistä joiden koko omaisuus ja toimeentulo on sidottu oman liiketoiminnan menestymiseen. Kyse on myös yrittäjistä, jotka muodostavat maamme talouden selkärangan. Pienet ja keskisuuret yritykset hoitavat suuren osan Suomen teollisuuden alihankinnoista. Ilman näitä yrittäjiä maan kilpailukyky kärsii.

Suomi tarvitsee lisää yrittäjyyttä. Sen luulisi työministerinkin ymmärtävän. Suuryritykset vähentävät väkeä pysyvästi ja siirtävät tuotantoaan muualle. PK-sektorin työllistävä vaikutus on avainasemassa työllisyyden kehityksessä. Tämän kehityksen työministeri haluaa vaarantaa.

Mikäli alussa mainittu osinkotulojen verovapaus poistetaan, vaikeuttaa se luonnollisesti yritystoimintaa suurimmassa osassa Suomen yrityksistä. Osa yrityksistä saattaa jopa siirtyä ulkomaille matalamman verokannan maihin. Mikäli yrityksellä ei ole mitään nimenomaista syytä toimia Suomesta käsin, miksei se siirtyisi matalamman verokannan maahan. Tällaisia yrityksiä on esimerkiksi konsultointi- ja rahoitusalalla. Näiden työllistävä vaikutus ei ole kovin suuri, mutta yrityksen siirtyessä muualle, mukana siirtyy usein omistaja perheineen. Joka tapauksessa veronmaksu Suomeen loppuu.

Suomi tarvitsee lisää verotuloja. Pääomatulon ja palkkatulon verotuksen välillä on liian suuri ero. Näistä asioista olen Sinnemäen kanssa samaa mieltä. Ratkaisuvaihtoehdoista olen eri mieltä.

Pääomatulojen verotusta ei voi nostaa ilman, että verotulot katoavat ulkomaille. Jo nyt suuryritykset keinottelevat eri maiden verokannoilla ja veronmaksua siirtyy suomalaisen verottajan ulottumattomiin. Pääoma vaihtaa maata nopeasti. Pienyrittäjät eivät ulkomaille siirry, he ovat Sinnemäen verouudistuksen maksajia.

Suomi tarvitsee kannattavaa yritystoimintaa. Kansainvälisillä yrityksillä on hyvin harvoja syitä tuoda toimintojaan Suomeen. Mieleeni ei tule yhtäkään merkittävää kansainvälistä yritystä, joka olisi mainittavasti tuonut yritystoimintaansa Suomeen. Täällä toimivat kansainväliset yritykset ovat joko aikanaan ulkomaisen ostajan Suomeen jääneitä tytäryhtiöitä tai myyntiyhtiöitä. Suomen teollisuus- ja veropolitiikan pitäisi kannustaa ulkomaisten yritysten sijoittautumista.

Sinnemäen ehdotus on siis populismia ja se on ilmeisesti osa Vihreiden vaalikampanjaa. Koska ehdotuksella on suora yhteys elinkeinopolitiikkaan ja työllisyyteen, on sen esittäminen työllisyydestä vastaavan ministerin suusta vastuutonta. Vai onko tämä tulkittava siten, että Vihreistä ei ole vastuulliseksi vallankäyttäjäksi? Kyseessähän on pohjimmiltaan liike, joka on tottunut ajamaan luonnonsuojelua ja vastustamaan ydinvoimaa laittomuuksiakaan kaihtamatta.

 

Rikkaat suomalaiset

Ikuinen keskustelu siitä kuka on rikas, on nyt saanut päätöksen. Rikkaita ovat yli 50 000 euroa vuodessa ansaitsevat. Näin siis suomalaisten poliitikkojen mielestä.

Vaikka tähän luokitteluun liittyy poliittista tarkoitushakuisuutta, lienee syytä tarkastella tätä hieman tarkemmin. Mitä rikkaat 50 tonnillaan saavat?

Rikas suomalainen maksaa tuloistaan veroja arviolta noin kolmanneksen eli 50 000 tuloista veroihin menee noin 16 500 euroa. Jäljelle jäävillä reilulla 33 tuhannella eurolla sitten pitäisi harrastaa rikkaan elämää.

Suunta siis Monacon rantakaduille tai huvijahtisatamaan. Löydämmekö suomalaisen 50 tonnin rikkaan sieltä? Tuskin.

Jos rikas asuu Pääkaupunkiseudulla ja on vieläpä perheellinen, asumiseen menee ainakin tonni kuussa, eli jäljellä on enää 21 tonnia. Jos perheellä on auto, ei siis mikään rikkaan ökyauto vaan tavallinen perheauto, menee siihen polttoaineineen jotain 500 euron ja tonnin väliltä, sanotaan vaikka 700 euroa kuussa eli noin kahdeksan ja puoli tonnia vuodessa. Näin ollen kaikkeen muuhun jää 13 500 euroa vuodessa.

Kolmetoista ja puoli tonnia on paljon rahaa. Timantteja, luksusautoja, loma-asunto alpeilla? Eipä taida riittää.

Rikkaankaan suu ei ole tuohesta. Ruokaan menee myös jonkin verran. Riippuu tietysti vähän ruokavaliosta ja elintavoista. Voipa olla, että rikaskin saa suuren osan ruoastaan kaupungin puutarhapalstalta tai leipäjonosta. Ei kai niissä tuloja kysellä. Joka tapauksessa rikkaalle jää reilu tonni kuussa elämiseen, harrastuksiin ja ruokailuun.

Eipä taida tonnilla oikein pärjätä muiden maiden rikkaille. Toisaalta voimme olla ylpeitä siitä, että Suomessa on maailman köyhimmät rikkaat.

Viisikymmentä tonnia vuodessa ansaitsevan leimaaminen rikkaaksi on mautonta pilkantekoa ja populismia. Tulonsiirtojen ja verotuksen tasaavan vaikutuksen jälkeen rikkaan elämä ei juurikaan poikkea muiden elämästä.

Lisäksi määritelmä on väärä. Rikkaaksi pitäisi luokitella varallisuuden, ei tulojen perusteella. Opintonsa päättänyt nuori perheenisä, joka maksaa samalla opinto- ja asuntolainojaan voi onnekkaasti päästä rikkaiden joukkoon tulojensa perusteella. Sen sijaan miljoonaomaisuuden omistajat eivät välttämättä rikkaisiin kuulu.

Maailmalla pidetään lukua "High Net Worth Individualeista" (HNWI), johon lasketaan miljoonan dollarin omaisuuden omistavat. Omaisuuteen ei lasketa vakituista asuntoa. Näitä on Suomessa arviolta 40 000 henkilöä. Jos 50 000 euroa vuodessa ansaitseva haluaisi päästä tähän "HNWI-kerhoon", toteutuu se reilussa viidessäkymmenessä vuodessa, olettaen ettei jäljellejäävästä palkasta kuluta senttiäkään.

Tasan ei muuten käy onnen lahjat tässäkään. Norjassa, jonka väkiluku on suunnilleen sama kuin Suomessa, näitä HNWI-henkilöitä on reilu 100 000. Pulen miljoonan asukkaan Luxemburgissa heitä on 90 000. Onko lottovoitto syntyä Luxemburgiin?

Suomessa palkkahaitari on maailman kapeimpia. Tulonsiirtojen ja verotuksen jälkeen palkkatyössä olevien suomalaisten käytettävissä olevat tulot ovat vieläkin kapeammassa haitarissa. Poikkeamat tästä kapeasta haitarista ylöspäin selittyvät valtaosiltaan muilla tekijöillä kuin korkealla kuukausipalkoilla. Menestyneet yrittäjät, suuryritysten johtajat ja ammattiurheilijat ovat näitä poikkeuksia. Viimeksimainitun ryhmän erityispiirre on, että heidän tuloistaan ei juurikaan jää verotettavaa Suomeen. Joka tapauksessa, tämä joukko on kokonaisuutena sen verran harvalukuinen, että sen merkitys kokonaisuudessa on lähes merkityksetön.

Emme siis taida löytää suomalaista "50 tonnin rikasta" maailman jet-seteistä. Luultavasti löydämme hänet todennäköisemmin Lidlin kassalta.