Tarkoitus pyhittää keinot – omankäden oikeudella epäkohtia ratkomaan

Luonto-liiton puuhaväki joutui keskellä erämaata vaarallisen lähelle metsäkonetta. He pitivät tapausta törkeänä: puu olisi voinut kaatua heidän päälleen. Tarkoituksena oli suojella metsiä metrurien työn estämisellä.

Talonvaltaajat valtaavat muiden omistamia taloja, koska heillä ei ole asuntoja. Kyse on kuitenkin jonkun muun omaisuuden haltuunotosta.

Kettutytöt päästävät turkiseläimiä vapaaksi, koska heidän mielestään turkistarhausta ei saa harjoittaa. Turkistarhaus on laillinen elinkeino ja kärsijänä ovat yksittäiset elinkeinonharjoittajat.

Esimerkkilistaa voi jatkaa loputtomiin.

Kaikissa näissä tapauksissa on yhteistä, että omaa asiaa ajetaan laittomin keinoin. Tiedotusvälineiden salliva ja ymmärtävä asenne tekee tästä vielä ongelmallisempaa. Onko siis oikein rikkoa lakia, jos kokee oman asian riittävän tärkeäksi?

Avoimeen ja demokraattiseen yhteiskuntaan kuuluu avoin keskustelu. Ihmisillä saa ja pitääkin olla eri näkemyksiä monista asioista. Enemmistö kuitenkin säätää lait ja niitä on myös vähemmistön noudatettava. Lait eivät aina ole kaikista näkökulmista oikein, mutta ne siitä huolimatta sitovat kaikkia.

Kuten alun esimerkeissä todettiin, jotkut ryhmät katsovat olevansa lain yläpuolella. Heidän mielestään laki ei ota oikeita asioita huomioon. Pahimmassa tapauksessa lain valvojia syyllistetään laittomaan toimintaan puuttumisesta.

Missä kulkee hyväksytyn ja kielletyn lainrikkomisen raja?

"Vastustan globalisaatiota (vaikken ymmärrä mitä se tarkoittaa), joten rikon näyteikkunan."

Lain subjektiivinen tulkinta on sietämätöntä. Tuskin kukaan haluaa anarkistista yhteiskuntaa, jossa vahvemman laki määrää.

Vihreä liike ja siitä muodostunut puolue on lähtöisin lain vastustamisesta laittomin keinoin. Vaikka eduskunnassa vaikuttava puolue ei voikaan laittomuuteen yllyttää, on Vihreiden kannattajakunnassa huomattavasti muita enemmän omien tavotteiden vuoksi lakia rikkovia.

Espoossa Vihreät kehottivat olemaan valittamatta länsimetron rakentamisesta, koska se viivästyttää sen valmistumista. Nyt taitaa olla puurot ja vellit sekaisin. Asioita voidaan vastustaa laittomin keinoin, mutta ei laillisin. Omituista logiikkaa.

Kannatan laillista yhteiskuntaa. Lakeja noudatetaan, jotta yhteiskunta toimisi. Viime kädessä lakien noudattaminen on kaikkien etu, myös Vihreiden ja päivälehdistön.

Kenen kuuluu maksaa veroja?

Verotus on väärin. Verotus on yhteiskunnan pakko-otto-oikeus kansalaisiltaan. Verotusta on harrastettu vuosisatoja eri muodoissaan aina subjektiivisesti katsottuna oikeutetusti.

Verotus on välttämätöntä. Länsimainen yhteiskunta ei yksinkertaisesti toimi ilman julkista taloutta. Julkisia varoja voi kerätä myös muilla tavoilla, kuten luonnonvaroja myymällä, mutta kaikissa länsimaissa verotus on julkisen talouden kulmakivi.

Verotuksella rahoitetaan julkisia toimintoja ja investointeja. Perusinfrastruktuuri, koulutus, terveydenhuolto ja kansalaisten turvallisuus rahoitetaan pääosin julkisista varoista. Lisäksi yhteiskunnalla on suuri joukko erilaisia toimintoja, jotka kaikki ovat jostain lähtökohdista kannatettavia, jotka rahoitetaan joko kokonaan tai osittain julkisin varoin. Veroja siis tarvitaan.

Menoista ei synny kovinkaan paljon erimielisyyttä. Hyvien asioiden tarpeellisuutta on kiusallista kyseenalaistaa. Ongelmallista on, keneltä verot kerätään. Viimeaikainen julkinen keskustelu on kohdistunut ennenkaikkea verotuksen kohdistamiseen eri ryhmille.

Vaikka verotuksen ensisijainen ja mielestäni ainoa hyväksyttävä tarkoitus on julkisen talouden rahoittaminen, verotus katsotaan usein työkaluksi, jolla oikaistaan epäoikeudenmukaista tulonjakoa tai rangaistaan jostain toiminnasta. Viimeksi mainitusta esimerkeiksi käyvät tupakka- ja alkoholivero, uusimpina makeis- ja virvotusjuomavero. Huvivero on jo lopetettu, mutta se kuvaa mainiosti kansanluonnettamme: kaikki hauska on tuomittavaa.

Hyvät tulot on rikos. Siitä rangaistaan verottamalla. Hyvätuloisen on täytynyt tehdä jotain väärin, koska hän on ansainnut huonompituloista enemmän. Tämä tuntuu olevan julkisen verokeskustelun logiikka.

Itse olen pragmaattisempi. Veroja pitää kerätä niiltä, jotka niitä pystyvät maksamaan. Suurempituloisten korkeampi verotus on epäoikeudenmukaista, mutta veronkeruumielessä palkitsevaa. Suurituloisten veronkevennyksiä on perusteltu oikeudenmukaisuussyillä esimerkiksi viitaten siihen, että veronkevennykset elvyttävät taloutta. Tosiasiassa pienituloisten veronkevennykset menevät varmemmin kulutukseen kuin suurituloisten.

Julkisuudessa on myös keskuteltu, kuka on suurituloinen, keskituloinen tai pienituloinen. SDP:n puheenjohtaja Urpilainen julisti, että pienituloisia ovat kaikki alle mediaanin ansaitsevat. Määritelmä on matemaattisesti järjetön. Tarkoituksena oli tietysti julistautua pienituloisten etujen ajajaksi ja tällä määrittelyllä puolet kansasta pitäisi kannattaa demareita. Urpilaisen pelinavaukset verokeskutelussa, kuten arvonlisäveron porrastaminen tulojen mukaan, pitäisi jättää omaan arvoonsa, jollei hän nyt sattuisi olemaan suurimman oppositiopuolueen puheenjohtaja. Luulisi kuitenkin, että demari-ideologiaa voisi edistää ihan järkevilläkin esityksillä.

Suomessa varsinaisia suurituloisia on harvassa. Harmi, sillä he ovat järjestelmän rahoittajia. Laskusuhdanne rokottaa euromääräisesti eniten suurituloisten ansioita, minkä vuoksi yhteiskunnan taloudenpito ei toimi. Laskukaudella suurimmat paineet kohdistuvat vähäosaisten hyvinvointiin. Tulonsiirrot eivät toimi, jos kaikki ovat köyhiä.

Pääomatulo on palkkatuloon verrattuna kevyesti verotettua. Se ei ole oikeudenmukaista, mutta se on käytännöllistä. Korkeampi pääomaverotus aiheuttaisi pääomien siirtymistä alhaisemman verokannan maihin. Tällöin jäisi nekin verot keräämättä. Yritysverotuksessa kansainvälisesti toimivilla yrityksillä on mahdollisuus hyödyntää eri maiden erilaisia verokantoja ja maksaa verot niihin maihin, jotka tarjoavat houkuttelevia veroetuja. Epäoikeudenmukaista, mutta yritysten kannalta järkevää ja laillista. Pääomatulojen ja yritysverotuksen nostamista vaaditaan aika-ajoin, mutta niiden merkittävä nostaminen ei nosta verotuloja. Siinä missä tavallisella palkansaajalla ei ole muita mahdollisuuksia kuin maksaa yhteiskunnan määräämät verot, suuryritykset ja suurten pääomien omistajat voivat päästä keskituloista palkansaajaa alhaisemmalla verokannalla.

Verot ovat yhteinen asiamme. Verot pitää kerätä, mutta niitä ei saa kohdistaa aatteellisesti tietyille kansnryhmille. Tavoitteena pitää olla toimiva julkinen talous ja alhainen verokanta. Sinun rahasi ovat sinun, ei verottajan.

Kehitysapu – paljonko on paljon?

Suomen kehitysapu on riittämätöntä, väitetään. Suomi on lupautunut nostamaan kehitysapunsa määrää 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteestaan. Nykyisin tämä prosenttiosuus on 0,5 prosentin kieppeillä. Siis yksinkertainen johtopäätös on, että puuttuva 0,2 prosenttia pitäsi lähettää köyhien maiden avuksi.

Länsimaiseen sivistykseen kuuluu huolen pitäminen heikommista. Kehitysapu sopii tähän ajatusmaailmaan hyvin. Puhtaasti taloudellisistakin lähtökohdista kehitysapu on usein perusteltua. Kun köyhät maat saadaan jaloilleen, ne alkavat toimia kansakuntien joukossa tuottamalla omia tuotteitaan maailmanmarkkinoille ja ostamalla muiden maiden tuottamia hyödykkeitä.

Valitettavasti nämäkään asiat eivät ole kovin yksiselitteisiä. Nykyinen Suomen kehitysapu on suuruusluokaltaan miljardin euron verran. Jos tämä suhteutetaan esimerkiksi valtion budjetoimaan ensi vuoden ansiotulojen verokertymään, 7 miljardia, summa onkin jo melko tuntuva. Voidaan siis yksinkertaistettuna sanoa, että noin kahden kuukauden valtionvero vuodessa menee kehitysapuun. Ei lainkaan vähäpätöinen summa. Valtio kaavailee ottavansa velkaa ensi vuonna 10 miljardia, joten näin ajateltuna varaa ei olisi edes tuohon yhden miljardin kehitysapuun.

Kehitysavun määrän korotus pitää tehdä vasta aikojen parannuttua. Samassa uutislähetyksessä, jossa taivasteltiin kehitysavun pienuutta, kerrottiin mm. alakoulujen opettajien lomautuksista. Vanhusten- ja terveydenhuolto on myös taloudellisessa kriisissä. Millainen on maa, joka ei kykene huolehtimaan lastensa koulutuksesta, vanhustensa hyvinvoinnista tai kansalaisten terveydestä, mutta haluaa esiintyä rikkaana muiden maiden auttajana?

Vaikka kehitysavun määrää pidetään riittämättömänä, se on absoluuttisesti noussut noin kaksinkertaiseksi viimeisen seitsemän vuoden aikana. En tiedä, onko valtion hallinnossa mitään muuta merkittävää menoerää, jossa menojen lisäys on tällä aikavälillä ollut yhtä suuri.

Kehitysavulla tarkoitetaan hyvää. Kohteiden valinnassa pitäisi auttaa ensisijaisesti valtioita, jotka kunnioittavat länsimaisia demokraattisia arvoja. Kuitenkin suuri osa Suomen avusta menee maihin, joita johdetaan diktatuurisesti, ovat korruptoituneita ja joissa ihmisarvoja ei kunnioiteta. Ei ole tietenkään yksittäisen avunsaajan vika, jos maan hallitsijat sortavat kansaa, mutta tuntuu järjettömältä koettaa pelastaa kansoja suomalaisen veronmaksajan velkarahalla, jos kansojen omat johtajat eivät siihen sitoudu. Usein kehitysmaiden oma eliitti elää huomattavasti yltäkylläisempää elämää kuin kovaa työtä tekevä suomalainen veronmaksaja.

Minun on tässä tilanteessa vaikea hyväksyä kehitysapujärjestöjen vaatimuksia suuremmasta kehitysavusta. Valtiolla ei ole siihen tässä tilanteessa varaa.