Julkisen talouden kriisi

Maailmassa on kahdenlaista rahaa: omaa rahaa ja muiden rahaa. Omassa rahassa on kiusallista se, että sitä on aina rajoitettu määrä ja sen ansaitsemiseksi tarvitaan usein ponnisteluja. Muiden rahaa sen sijaan on rajattomasti ja sitä voi sen vuoksi käyttää surutta vähän turhempiinkin tarpeisiin. Julkisen talouden periaate on juuri tämä. Julkinen talous käyttää muiden rahaa.

Julkisen talouden periaate toimii myös pienemmissä yhteisöissä. Ajatellaan vaikka yhdistyksiä tai asunto-osakeyhtiöitä. Kuinka hienolta tuntuu, kun taloyhtiö maksaa oman huoneiston remontin. Toisin sanoen, naapurini maksavat oman asuntoni korjauksen. Näin päästään käyttämään muiden rahaa ihan lähipiirissä.

Kun hoidetaan kunnan tai valtion taloutta, kyse ei ole enää naapurin rahojen käytöstä. Näissä talouksissa käytetään sellaista muiden rahaa, jonka maksajaa ei tunneta. Silloin ei tarvitse edes välittää siitä, että naapurisopu menee tai yhdistyksen jäsenet erottavat tuhlailevan jäsenen. Julkista rahaa saa käyttää joutumatta vastuuseen tuhlailusta.

Julkinen raha on meidän rahaa. Valtio ja kunnat saavat varansa pääosin veroista ja maksuista. Julkista taloutta voi tietenkin rahoittaa myös velkarahalla, mutta velan varjopuolena on se, että se täytyy maksaa korkojen kanssa takaisin. Julkista taloutta ei viime kädessä rahoita muut kuin kansalaiset.

Julkisia varoja käyttävät poliitikot. Demokratiassa valtaan ei pääse etuisuuksien leikkauksia ajamalla. Vai oletko nähnyt vaalimainoksia, jossa luvataan heikentää vanhustenhoitoa, suurentaa luokkakokoja tai edes heikentää liikuntapaikkojen tasoa? Ei, niitä ei ole. Ehdokkaat kilpailevat siitä, kuka lupaa eniten. Jotkut tosin lupaavat veronkevennyksiä, joka tietysti rahoitetaan karsimalla yhteiskunnan tarpeettomia toimintoja tai tehostamalla toimintaa. Yksityiskohtiin ei kuitenkaan kannata mennä, koska nämä toimenpiteet tarkoittavat jostain näkökulmasta jonkin asian heikentämistä. Valtaosa kansalaisista vastustaa veronkevennyksiä, koska omat edut voivat heikentyä enemmän kuin oma verotus kevenee. Tietysti veronkevennyksen vastustajat voisivat jatkossakin maksaa aiemman määrän veroja halutessaan, mutta ajatuksena lienee se, että muiden verotus ei saa keventyä.

Julkisen talouden ongelma on se, että rakenteellisesti tulot pienenevät samaan aikaan kuin menot kasvavat. Kun talous heikkenee, julkinen valta joutuu tukemaan yksilöitä ja yrityksiä. Samalla huonommin menestyvät yritykset ja työttömäksi jäävät maksavat aiempaa vähemmän veroja. Vaje täytyy paikata velalla, jota sitten joskus maksetaan takaisin.

Ovatko julkisen talouden ongelmat väistämättömiä? Eivät ole. Maailmassa on selkeästi ylijäämäisiä julkisia talouksia, jotka ylijäämästä huolimatta pystyvät tarjoamaan kansalaisilleen ensiluokkaisia palveluita. Toisin sanoen matalat verot ja hyvät palvelut eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Oma suosikkini on Singapore, jossa suomalaisittain olemattomalla verokannalla ylläpidetään ensiluokkaista palvelutasoa ja samalla valtiontalouden ylijäämää on sijoitettu kymmeniä miljardeja eri puolille maailmaa. Toisaalta USA:ssa poliittisessa kielenkäytössä käytetään julkisista menoista termiä "taxpayers' money", jolla toivotaan saatavan vastuullisuutta julkisten varojen käyttöön (kenties huono esimerkki, koska USA:n julkinen talous on huonossa kunnossa).

Vastuullisuutta julkisen talouden hoitoon! Julkinen raha ei ole muiden rahaa, se on meidän rahaa. Tehokas julkinen sektori mahdollistaa menojen alentamisen ilman palvelutason laskua. Samalla on pohdittava mitkä asiat kuuluvat julkisen sektorin rahoitettavaksi. Hyviä kohteita on loputtomasti, mutta osa niistä ei kuulu julkiselle sektorille. Kansalaisten terveys, turvallisuus ja koulutus ovat julkisen sektorin toiminta-alueita samoin kuin infrastruktuurin varmistaminen. Vähimmäistoimeentulo on myös turvattava. Muiden asioiden osalta on oltava hyvin valikoiva. Annetaan suomalaisten käyttää ansaitsemaansa omaa rahaa vastuullisesti sen sijaan, että joku muu käyttää heidän rahaansa vastuuttomasti.

Montako ydinvoimalaa Suomeen?

Viime päivinä on julkisuudessa käyty poliittista huutokauppaa siitä kuinka monta ydinvoimalaa Suomeen tarvitaan. Annetaanko lupa yhdelle (keskustapuolue), kolmelle (kokoomus) vai ei yhdellekään (vihreät) uudelle voimalalle. Perusteina on kaikissa tapauksissa käytetty tulevaisuuden sähkön tarvetta. Lisäksi Keskustapuolue korostaa aluepolitiikan merkitystä: uusi ydinvoimala on rakennettava Pohjois-Suomeen.

Ydinvoiman tuotanto on erikoinen toimiala. Uudesta ydinvoimasta päättää Suomessa Eduskunta. Kansanedustajien mielipiteeseen vaikuttaa sähköntarpeen ennakoinnin lisäksi oma kanta ydinvoimasta ja sen turvallisuudesta. Tilanne on erikoinen. Millään muulla toimialalla ei ole vastaavaa järjestelyä.

Sähköntarpeen ennakoiminen vaikuttaa hyvältä perusteelta. Kuitenkin samanaikaisesti Suomeen voidaan rakentaa muunlaista voimantuotantoa ilman Eduskunnan suostumusta. Eli asiallisesti ottaen Eduskunnan täytyy tietää sähköntarpeen kehityksen lisäksi myös muut voimantuotannon lisäykset ja mahdollinen sähkön tuonti maahamme. Melkoinen haaste kansanedustajille, joista vain harva on oikeasti energiamarkkinoiden asiantuntija.

Poliitikoilla ei voi olla valmiuksia eri toimialojen liiketoimintaedellytysten arvioimiseen. Suomessa aloittaa joka päivä uusia yrityksiä, joiden perustamisesta Eduskunta ei päätä. Jotkut niistä menestyvät, jotkut eivät. Riski on kuitenkin yrittäjällä eivätkä poliitikot päätä montako kioskia, elintarvikeliikettä, autovuokraamoa tai elokuvateatteria maahamme tarvitaan.

Ydinvoiman turvallisuus puhuttaa jatkuvasti. Ydinvoimateollisuuden vakuuttelut turvallisuudesta ja tiettyjen kansalaisryhmien epäluulo on sovittamaton ristiriita. Sellaista perustelua ei ole eikä tule, jolla ydinvoimaa epäilevät voi saada ydinvoiman kannalle. Kyseessä on tunne-, ei järkitason asia. Kuitenki tosiasia on, että Suomessa on jo neljä ydinvoimalaa ja viides on rakenteilla. Jos ydinvoima olisi yhteiskunnan turvallisuuden kannalta kestämätöntä, pitäisi olemassa olevat voimalat sulkea välittömästi. Sen sijaan, että Eduskunta päättää jokaisesta ydinvoimalasta erikseen, päätös pitäisi tehdä ydinvoiman hyväksyttävyydestä yleisesti. Ydinvoimaa saa Suomeen rakentaa tai sitten ei. Kuudes, seitsemäs tai kahdeksas voimala ei tilannetta enää periaattellisella tasolla muuta.

Väitetään, että uusi ydinvoimala estää uusiutuvan energian tuotantoa. Energian tuotanto ei ole yksinkertainen valinta energiamuotojen välillä. Tosiasiassa tulevaisuudessa tullaan tarvitsemaan useita energiantuotantomuotoja talous-, ympäristö- ja huoltovarmuussyistä. Esimerkiksi tuulivoima, jota itse kannatan, vaatii rinnalleen muita energiamuotoja tuulettomien päivien varalle.

Suomessa pyritään kantamaan vastuu hiilidioksidipäästöjen vähentämisestä. Tämä on hienoa ja ihailtavaa kunhan vain pidetään huoli siitä, ettei teollisuutemme kilpailukyky vaarannu. On muistettava, että Suomen teollisuus on hyvin energiaintensiivista, kylmät talvet ovat erityinen haaste ja pitkät välimatkat lisäävät energiankulutusta. Suomen energiankulutus henkeä kohden on teollisuusmaista korkein USA:n ja Kanadan jälkeen. Toisaalta poikkeuksellisen suuri osa Suomen energiasta tuotetaan jo nyt uusiutuvalla energialla tai muuten hiilidioksidivapaasti ydinvoimalla. Jos Suomessa ryhdytään merkittävästi tukemaan taloudellisesti huonompia energiantuotantomuotoja, vaarantuu kansallinen kilpailukykymme.

Onko ydinvoima paras ratkaisu? En tiedä, mutta ei sitä tiedä kansanedustajatkaan. Antaa markkinoiden ratkaista. Kun ydinvoima on kerran maassamme sallittu, uusien toimijoiden pitää saada tehdä ratkaisunsa liiketaloudellisin, ei poliitisin, perustein. Laitosten täytyy tietysti täyttää kaikki ne vaatimukset, joita lainsäätäjä niille asettaa, mutta periaatteellista lupaa uuden kapasiteetin rakentamiselle ei pidä erikseen hakea Eduskunnalta.

Suomi NATO:n jäseneksi, asevelvollisuus kyseenalaistettava

Suomen NATO-jäsenyys jakaa mielipiteet. Itse olen NATO-jäsenyyden kannalla. Olen myös sitä mieltä, että jäsenyyden vastustajien kannat perustuvat osaltaan vanhentuneisiin tai virheellisiin tietoihin.

Tärkein syy Suomen NATO-jäsenyydelle on luonnollisesti kansallisen turvallisuuden varmistaminen. Vastustajat huomauttavat, ettei Suomeen kohdistu juuri nyt mikään sotilaallinen uhka. Ehkä ei, mutta uhkaan ei voida varautua silloin, kun uhka on jo todellinen. Todellisuudessa Suomen puolustaminen omin voimin täysimittaista sotilaallista hyökkäystä vastaan omin voimin on epärealistista. Puolustussodassa voidaan panostaa sissisotaan tai alueellisten keskusten puolustamiseen. NATO-joukot auttaisivat Suomen puolustamisessa, mutta tärkeämpää on tietoisuus niiden olemassaolosta. Hyökkääjä joutuu pohtimaan tarkasti, kannattaako Suomeen hyökätä, jos vastassa on NATO-joukot.

Toinen syy NATO-jäsenyyteen on poliittinen. Mielestäni Suomi kuuluu mielummin niiden valtioiden joukkoon, jotka ovat NATO-jäseniä kuin niihin, jotka eivät siihen kuulu. NATO-maat ovat kaikki demokraattisia maita. Historiassa on hyvin vähän esimerkkejä kahden demokraattisen maan välisestä sodasta (Ison Britannian sodanjulistus Suomelle toisen maailmansodan yhteydessä lienee harvinainen poikkeus). Arvomaailmaltaan ja yhteiskuntajärjestelmältään Suomi kuuluu ehdottomasti länsimaisten sivistysmaiden joukkoon.

NATO:n vastustajat pelottelevat, että jäsenyys velvottaisi suomalaisten asevelvollisten lähettämiseen muiden maiden taistelukentille. Tämä on tietysti teoriassa mahdollista, mutta sangen epätodennäköistä. Satoja suomalaisia palvelee tälläkin hetkellä NATO-operaatioissa Afganistanissa ja Kosovossa. Siellä ei ole yhtään varusmiestä. Kaikki ovat siellä omasta tahdostaan. Itse asiassa suomalaisia on aika ajoin ollut väkilukuun suhteutettuna eniten edustettuina NATO-operaatioissa mukaan lukien NATO:n jäsenmaat. Sen sijaan NATO:n päätöksentekoon Suomi ei pääse osallistumaan.

Nykyaikaiset asejärjestelmät monimutkaistuvat ja kallistuvat jatkuvasti. Hornet-koneiden hankinta oli jo kansantaloudellisestikin merkittävä uhraus. Huono uutinen on, että seuraava asesukupolvi on aina edeltäjäänsä kalliimpi. Toisaalta vanhanaikaisilla aseilla ei pärjää hyökkääjää vastaan, jolla on uudenaikaisemmat järjestelmät käytössään. Tätä kalliiden asejärjestelmien taakkaa jakaaksemme NATO-jäsenyys tuo etuja. Vaikka varsinaisesti jäsenyys ei alenna puolustuskustannuksia, järjestelmien liittyminen suurempiin kokonaisuuksiin tuo enemmän tehoa maamme puolustukseen.

Sotilaallisesti NATO:on liittyminen on lyhyellä aikavälillä melko ongelmatonta. Suomen nykyiset asejärjestelmät ovat suurelta osin NATO-yhteensopivia. Puolustuvoimien johto on varmistanut, että NATO-jäsenyys on poliittinen päätös, jolle ei ole sotilaallisia esteitä.

Suomalaisia pelotellaan Venäjän suhtautuvan nurjasti Suomen NATO-jäsenyyteen. Venäjä on ilmaissut vastustavansa Suomen NATO-jäsenyyttä. Suomi on kuitenkin itsenäinen valtio, joka tekee päätökset puolustuksestaan omista lähtökohdistaan. Suomen NATO-jäsenyydellä ei uhata Venäjää vaan turvataan Suomen puolustus. Baltian maat ovat NATO:n jäseniä, samoin Itä-Euroopan Neuvostoliiton valtapiiriin kuuluneet maat. Ei näidenkään maiden NATO-jäsenyys ollut Venäjän toiveiden mukainen, mutta oli jokaisen maan oman puolustuksen kannalta tärkeää.

Suomessa muistellaan aikoja, jolloin Suomi oli puolueeton maa, kuten Ruotsi ja Sveitsi kahden sotilaallisen blokin välissä. Tämä puolueettomuus oli todellisuutta vain suomalaisille. Länsimaissa puhuttiin yleisesti suomettumisesta, joka loukkasi suomalaisia syvästi. Samalla Suomella oli sotilaallinen YYA-sopimus Neuvostoliiton kanssa. Tosin Ruotsinkin puolueettomuus oli hyvin tulkinnanvaraista. Ruotsilla oli salainen sotilaallinen sopimus USA:n kanssa. Nämä ajat ovat takanapäin. Kekkosen ajan sotilaallisia blokkeja tai edes valtioita ei enää ole. Maailma on erilainen. Sotilaalliset uhkakuvat ovat monimuotoisemmat. Operaatiot Afganistanissa ja Kosovossa ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka NATO on osaltaan auttamassa valtioita nousemaan demokraattisiksi yhteiskunniksi.

Samalla kun Suomen NATO-jäsenyydestä keskustellaan pitäisi keskustella myös yleisestä asevelvollisuudesta. Asejärjestelmät tulevat jatkuvasti monimutkaisemmiksi ja niiden käyttö vaati aiempaa enemmän ammattitaitoa. Vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten suoritettu varusmiespalvelus ei anna valmiuksia operoida nykyaikaisia asejärjestelmiä.

Suomen puolustus on pohjautunut yleiseen asevelvollisuuteen ja suureen miesvahvuuteen. Puolustusvoimat on vuosien varrella pienentänyt kriisiajan vahvuutta 700 000 sotilaasta 300 000 sotilaaseen. Jäljellejääneistäkin vain osa saa ensiluokkaisen aseistuksen loppujen ollessa ns. paikallisjoukkoja.

Yleistä asevelvollisuutta on perusteltu toisaalta kansalaisten yhdenvertaisuudelta, toisaalta maanpuolustushengen ylläpidolla sekä osaltaan kustannuksilla. Mielestäni nämä kaikki voidaan kyseenalaistaa.

Kansalaisista vain osa suorittaa asepalveluksen. Naiset ovat vapautettuja asepalveluksesta, vakaumuksensa puolesta voi asepalveluksen korvata siviilipalveluksella ja sairauden tai muun vamman takia yhä suurempi osa asevelvollisista vapautetaan palveluksesta. Näin laskien ikäluokasta arvelisin noin kolmanneksen suorittavan asepalveluksen. Samalla myöskään maanpuolustushenkeä ei voida ulottaa tähän kahteen kolmasosaan, jotka asepalvelusta eivät suorita.

Kustannuksiltaan yleistä asevelvollisuutta väitetään edullisemmaksi kuin ammattiarmeijaa, vaikka otettaisiin huomioon varusmiesaikana menetetty työpanos. Vaikka en pysty esittämään vaihtoehtoisia laskelmia, en usko että asia on kovin yksiselitteinen.

Itse kannatan ammattiarmeijaan siirtymistä. Ammattiarmeijan rinnalla voisi toimia esimerkiksi osin vapaaehtoisuuteen perustuvat paikallisjoukot. Tärkeätä kuitenkin on, että sotilaallinen puolustuskyky ylläpidetään. Ruotsin linjaus ajaa alas asevelvollisuusarmeija ilman sotilaallista liittoutumista tai panostusta ammattiarmeijaan on vastuuton. Päätös perustuu siihen, ettei Ruotsiin kohdistu lähitulevaisuudessa sotilaallista uhkaa.

Selvää on, että maanpuolustus käsittää Suomen kokoisessa maassa koko yhteiskunnan riippumatta siitä perustuuko armeija asevelvollisuuteen tai ammattisotilaisiin. Sotatilassa esimerkiksi elintarvikkeiden ja polttoaineiden huoltovarmuus, tietoliikenneyhteyksien turvaaminen sekä sairaanhoidon järjestäminen ovat elintärkeitä. Maanpuolustuskoulutusta, käsittäen siviili- ja sotilaspuolen, voisi antaa vaikka peruskoulussa. Maanpuolustusta ei pidä jättää pelkästään sotilaille. Se on joka tapauksessa koko kansan asia, myös NATO-jäsenyydessä.

Ylinopeus Suomen pahin rikos

Pari vuotta sitten ajelin kauniina syksyisenä sunnuntaiaamupäivänä lähes tyhjällä tiellä. Ohitin edelläni ajavaa autojonoa, joka ajoi jonkin verran alle nopeusrajoituksen. Suoran päästä alkoi lähestyä auto, joten päätin kiihdyttää, ettei ohitus menisi kiusallisen lähelle vastaantulevaa autoa. No, huonoksi onnekseni vastaantuleva auto oli poliiisiauto, joka mittasi tutkallaan ylinopeuden.

Poliisi teki u-käännöksen ja lähti kovalla vauhdilla perääni ilman hälytysvilkkuja. Muutaman kilometrin päässä poliisi saavutti minut ja näytti pysähtymismerkkiä. Sain mojovat sakot. Poliisi huomautti, että he olisivat voineet ottaa ajokortin pois, mutta koska vaaratilannetta ei aiheutunut, niin sitä ei katsottu tarpeelliseksi.

Siis: poliisin mukaan ei aiheutunut vaaratilannetta, mutta sakot piti määrätä. Miten minun ylinopeuteni oli enemmän vaarallista kuin poliisin ylinopeus minua takaa-ajaessaan? Vai olisiko minun pitänyt jättää ohituskaistalla ollessani kiihdyttämättä ja aiheuttaa vaaratilanne?

Laki on niin kuin se on kirjoitettu. Huonokin laki. Harkintaa ei saa käyttää.

Poliisi aikoo jatkossa puuttua aiempaa herkemmin ylinopeuksiin. Sakotuskynnystä alennetaan ja harkintavaltaa vähennetään. Näin poistetaan yksi yhteiskunnan epäkohta.

Käytännössä poliisi on päättänyt, että ylinopeus on rikoksena niin merkittävä, että se tulee kitkeä pois vaikka käytännössä tämä merkitsee resurssien siirtämistä muista poliisin toiminnoista ylinopeuden valvontaan.

Poliisi valittaa jatkuvasti resurssien vähäisyyttä. Pienistä rikoksista ei olla edes kiinnostuneita saati että niitä yritettäisiin selvittää. Pienet rikokset voi nykyisin ilmoittaa netin välityksellä, jotta jää joku dokumentti esimerkiksi vakuutusyhtiötä varten. Muutama vuosi sitten autoni kylkeä naarmutettiin yleisellä pysäköintipaikalla keskellä päivää. Tein rikosilmoituksen netissä ja odottelen edelleen rikostutkinnan tulosta.

Ylinopeuksien valvontaa perustellaan liikenneturvallisuuden parantamisella. Kukaan ei tietenkään uskalla vastustaa liikenneturvallisuuden parantamista. Kyseenalaista kuitenkin on vaarantavatko lievät ylinopeudet turvallisuuden. Liikenneonnetomuuksien kuvauksia lukiessa saa sellaisen käsityksen, että usein syynä on ollut yleinen piittamattomuus kaikesta eikä lievä ylinopeus. Tyypillisesti kuljettaja on ollut humalassa, ilman ajokorttia, katsastamattomalla autolla ja ajanut kovaa. Tällaista oman kohtalonsa uhmaamista ei voida luokitella samaan sarjaan lievien ylinopeuksien kanssa.

Kannatan lämpimästi liikenneturvallisuuden parantamista. Liikenteestä tulee karsia väsyneet, ja piittaamattomat kuljettajat sekä huonokuntoiset ajoneuvot. Ajotapaan pitää kiinnittää huomiota. Samoin rakenteellisiin ratkaisuihin. Liittymän rakentaminen ilman kiihdytyskaistaa pitäisi olla rikollista.

Ymmärrän kyllä poliisia. Nopeuden valvonta on helppoa. Rikolliset saadaan selville suoraan tutkan lukemia tarkkailemalla. Huomattavasti työläämpää olisi puuttua edellä mainitsemiini liikenneturvallisuutta oikeasti heikentäviin seikkoihin.

Epäilen, että motiivina on raha. Liikennerikkeistä voi helposti kerätä valtion kassaan ylimääräistä rahaa. Autoilijat maksavat ylinopeussakkoina usein moninkertaisesti sen mitä vakavampiin rikoksiin tuomitut maksavat sakkoina. Eikä nopeusrikkomuksista tuomitsemiseen tarvita kallista oikeuslaitosta vaan tuomio voidaan julistaa poliisin kenttäoikeudessa.

Poliisi siis paneutukoon ylinopeuksien sakottamiseen kunnes viimeinenkin ylinopeutta ajava autoilija on poistettu Suomen teiltä. Vasta sitten tulee liikenneturvallisuuden parantamisen ja vakavampien rikosten selvittämisen vuoro.