Kehitysapu – paljonko on paljon?

Suomen kehitysapu on riittämätöntä, väitetään. Suomi on lupautunut nostamaan kehitysapunsa määrää 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteestaan. Nykyisin tämä prosenttiosuus on 0,5 prosentin kieppeillä. Siis yksinkertainen johtopäätös on, että puuttuva 0,2 prosenttia pitäsi lähettää köyhien maiden avuksi.

Länsimaiseen sivistykseen kuuluu huolen pitäminen heikommista. Kehitysapu sopii tähän ajatusmaailmaan hyvin. Puhtaasti taloudellisistakin lähtökohdista kehitysapu on usein perusteltua. Kun köyhät maat saadaan jaloilleen, ne alkavat toimia kansakuntien joukossa tuottamalla omia tuotteitaan maailmanmarkkinoille ja ostamalla muiden maiden tuottamia hyödykkeitä.

Valitettavasti nämäkään asiat eivät ole kovin yksiselitteisiä. Nykyinen Suomen kehitysapu on suuruusluokaltaan miljardin euron verran. Jos tämä suhteutetaan esimerkiksi valtion budjetoimaan ensi vuoden ansiotulojen verokertymään, 7 miljardia, summa onkin jo melko tuntuva. Voidaan siis yksinkertaistettuna sanoa, että noin kahden kuukauden valtionvero vuodessa menee kehitysapuun. Ei lainkaan vähäpätöinen summa. Valtio kaavailee ottavansa velkaa ensi vuonna 10 miljardia, joten näin ajateltuna varaa ei olisi edes tuohon yhden miljardin kehitysapuun.

Kehitysavun määrän korotus pitää tehdä vasta aikojen parannuttua. Samassa uutislähetyksessä, jossa taivasteltiin kehitysavun pienuutta, kerrottiin mm. alakoulujen opettajien lomautuksista. Vanhusten- ja terveydenhuolto on myös taloudellisessa kriisissä. Millainen on maa, joka ei kykene huolehtimaan lastensa koulutuksesta, vanhustensa hyvinvoinnista tai kansalaisten terveydestä, mutta haluaa esiintyä rikkaana muiden maiden auttajana?

Vaikka kehitysavun määrää pidetään riittämättömänä, se on absoluuttisesti noussut noin kaksinkertaiseksi viimeisen seitsemän vuoden aikana. En tiedä, onko valtion hallinnossa mitään muuta merkittävää menoerää, jossa menojen lisäys on tällä aikavälillä ollut yhtä suuri.

Kehitysavulla tarkoitetaan hyvää. Kohteiden valinnassa pitäisi auttaa ensisijaisesti valtioita, jotka kunnioittavat länsimaisia demokraattisia arvoja. Kuitenkin suuri osa Suomen avusta menee maihin, joita johdetaan diktatuurisesti, ovat korruptoituneita ja joissa ihmisarvoja ei kunnioiteta. Ei ole tietenkään yksittäisen avunsaajan vika, jos maan hallitsijat sortavat kansaa, mutta tuntuu järjettömältä koettaa pelastaa kansoja suomalaisen veronmaksajan velkarahalla, jos kansojen omat johtajat eivät siihen sitoudu. Usein kehitysmaiden oma eliitti elää huomattavasti yltäkylläisempää elämää kuin kovaa työtä tekevä suomalainen veronmaksaja.

Minun on tässä tilanteessa vaikea hyväksyä kehitysapujärjestöjen vaatimuksia suuremmasta kehitysavusta. Valtiolla ei ole siihen tässä tilanteessa varaa.